Me ostettiin talo + syksyinen asetelma sohvapöydällä

Me ostettiin hiljattain vuonna 1937 rakennettu puutalo. Vaihdettiin kaupunkia Helsingistä Lahteen.

Moni seurasikin Instagramin kautta jännittyneenä asuntolainaprosessia (siitä muuten lisää, kunhan ennätän, hyvin monia tuntui kiinnostavan erilaiset asuntolaina kiemurat, ja miten voi saada asuntolainan ilman suurta pääomaa). Jännitettiin myös, että meneekö meidän tarjouksemme talosta läpi, ja mitä sanoo kuntotarkastus.

Kun kaikki meni nappiin, oli olo aika äimistynyt. Heinäkuussa kävin ensi kerran katsomassa taloa, ja syys-lokakuun vaihteessa pääsimme muuttamaan.

Täällä on vielä kaikki ihan kesken, mutta silti tuntuu että ollaan ehditty jo niin paljon, ja että lähestulkoon päivittäin tulee jotain uutta esiin! Ehkä suurimpana tässä vaiheessa pihatyöt ja miten ympäristö muuttuu vuodenajan mukaan. Mehän ollaan aina asuttu kerrostalossa.

Tästä eteenpäin blogissa tullaankin näkemään vanhan puutalon remontointia ja sisustusta.

Alakerran kellari ja kylpyhuonetilat revitään kokonaan auki ja remontoidaan täysin. Pihaa laitetaan pikkuhiljaa (tänä syksynä ennätin istuttaa maahan muutaman kukkasipulin, voi, kunpa pääsisin seuraamaan keväällä niiden kasvua!).

Kaikki huoneet remontoidaan vessaa ja keittiötä lukuunottamatta. Niidenkin aika on ehkä joskus myöhemmin!

Olohuoneen sohvapöytä vaihtui muuton myötä. Aiemmin meillä oli ihana Gubin pedrera, mutta tänne vanhaan taloon kaipasin vähän eri tyyliä. Lisäksi olohuone on hyvin pitkulaisen mallinen, joten kolmion mallinen Gubi Pedrera ei muotonsakaan puolesta oikein sopinut.

Ostin tilalle valkoisen suorakulmion mallisen marmoripöydän, ja vaikka ennen sen saapumista mietin että teinköhän oikean ratkaisun, niin kyllä olen tykännyt siitä tosi paljon. Se antaa juuri sopivasti klassista ilmettä tilaan, ja sille on ihana rakentaa asetelmia.

Tässä näette vähän meidän olkkarin syysfiiliksiä. On niin kiva muuttaa huoneen tunnelmaa asetelmien ja tekstiilien avulla! Nyt pöydälle pääsivät kirpputorilta ostettu kynttilänjalka, kurpitsat, pihaistutuksista pelastetut kanervat ja marketista ostettu ihana syksyinen kimppu.

Psst. olkkarin pintaremppa valmistuu tällä viikolla! Voin kertoa, että lopputulos tulee olemaan aivan ihana!

 

-Sasa

Seuraa blogia myös Instagramissa

Silloin itkin

Silloin itkin

Edellisenä yönä olin ajatellut, että en jaksaisi tätä yhtään enää. 

Mietin jo, että lopettaisin koko imetyksen. Jos sitten vauva nukkuisi. Saisin itse nukuttua. 

Jos se joisi korviketta, eikä mun maitoa josta tulee maha kipeäksi. 

Ajattelin, että vihaan rintojani. Enpä viitsi somessa kertoa ihanasta vauva-ajasta, kun tämä on tälläistä. Jos olisin tiennyt, olisinko edes halunnut neljättä.

Vauva herää, imee, hetken päästä alkaa levottomaksi ja pyörittää päätä rinnalla. 

Selkä alkaa kaaristua ja kohta itkee. 

Tutti ällöttää yöllä, vaikka päivällä se kelpaa. 

Ei auta silittely, itku vain voimistuu. 

Tuntuu, etten osaakaan edes olla äiti. 

Ihan kuin ekaa kertaa tässä olisi. Nousen vauvan kanssa seisomaan, silmiä kirvelee väsymyksestä. 

Painan vauvan rintaani vasten ja hytkytän. Itku vaimenee, koitan käydä vauva rinnalla makuulle. 

Ei onnistu. Taas sama alusta. 

Lopulta päädyn puoliunessa heijaamaan  tunnin verran vauvaa sitterissä. Siinä hän ei itke, mutta välillä ähisee ja on levoton. 

Ajattelin, että onpa onni, ettei olla vielä ehditty laittamaan sänkyyn jalkoja. Että ihanaa, kun voi olla makuulla, olen niin väsynyt. 

Jossain vaiheessa yöllä vauva on taas herännyt, ja aamulla herään vauva kainalossa, poikittain sängyn jalkopäädystä.

Seuraava päiväkin oli hankala. 

Vauva oli väsynyt, mutta ei nukahtanut kuin hetkeksi syliin tai liikkuviin rattaisiin. 

Illalla hän huusi niin, että koitin jos kantoliinaan rauhoittuisi ja nukahtaisi. 

Ehkä viisi minuuttia oli hiljaa, kunnes alkoi taas korvia särkevä ja sydäntä raastava itku. Vauvan ääni alkoi jo murtua.

Menin vauvan kanssa makuuhuoneeseen, imetin, ja otin vauvan kylkiasentoon ja koholle, tiukasti kainaloon. 

Siinä hän välillä nieleskeli ja taas parahti aika ajoin itkuun, mutta rauhoittui melko nopeasti välissä. 

Sekä minulla, että vauvalla oli luottavainen ja rauhallinen olo siinä yhdessä vieretysten.

"Tiedän että sinua sattuu, mutta minä autan sinua. Saat itkeä ja olla siinä lähellä."

"Äiti minua sattuu, mutta minua auttaa kun sinä hellästi minua hoidat. On hyvä olla lähelläsi."

Suoristin niskaani poispäin vauvasta, edelleen vauva aivan lähellä kainalossa. Laitoin hetkeksi silmät kiinni. 

Kohta tuli tunne, että minua katsotaan.

Katsoin alas vauvaan päin. 

Hän on aivan hiljaa, pienet sormet tiukasti peukalon ympärillä. 

Hän katsoo suoraan minuun suurilla silmillään. Suoraan sieluun. 

Katsoin pientä poikaa, ja aloin kyynelehtiä. Onnesta. Miten täydellinen sinä olet. Tästä pienestä hetkestä minä pidän kiinni. Ja niin minä pidin, nautin joka hetkestä.

Ja silloin minä itkin.

Kuvat: Riikka Felin

Seuraa Blogia myös Facebookissa ja Instagramissa