Ensinnäkin nämä viikot ovat menneet silmän räpäyksessä. Toisaalta taas hän tuntuu niin tutulta, ihan kuin olisi aina ollut täällä!
Jos pitäisi kolmella sanalla kuvata näitä muutamaa ekaa viikkoa, ne olisivat väsymys, maito ja sohva.
Univelka on meinaan melkoinen, kun olin valvonut jo synnytystä edeltävinä öinä, itse synnytysyönä, ja siitä lähtien joka päivä nukkunut muutaman tunnin pätkissä.
Sairaalassa olin yhteensä kuusi päivää (miten ihanalta tuntui päästä omaan kotiin!), ja kotiin päästyä olen nukkunut ehkä kerran päikkärit.
Alkuun laitoin kotia kuntoon (meillähän siis ei ollut mitään vauvan tarvikkeita valmiiksi hankittuna, saati laitettuna ennen vauvan syntymää, poislukien vaunut ja vaatteet) enkä oikein osannut hakeutua lepäämään vaikka väsytti.
Nyt kun olen kotiutunut ja mielelläni nukkuisin pahimpia univelkoja pois, on se melkein mahdotonta kun kaikki lapset ovat kotona ja mies töissä!
Nuku kun vauva nukkuu, ei siis oikein päde tässä taloudessa :D
Eikä sitä oikein jaksaisikaan liikkua tai jotenkin edes halua viedä näin pientä vauvaa vielä hirveästi ihmisten ilmoille.
Toisaalta tämä joka päiväinen kotona jumittaminen alkaa jo turhauttaa, sitä haluaisi elämää ja rutiineja ympärilleen ja ylipäätään tuntea itsensä eloisammaksi ja aktiivisemmaksi.
Nyt arki pyörii sohvan, vaipan vaihtopisteen, ja keittiön välillä.
Mutta sen aika tulee vielä, tiedän sen!
Parasta näissä ekoissa viikoissa on ehdottomasti ollut se, että saa pitää pientä ihanaa vauvaa lähellä ja tutustua häneen, ja se miten hienosti isommat lapset ovat ottaneet uuden pikkusisaruksen vastaan <3
Ainoa ongelma tässä on tuntunut olevan, että ehtiikö sitä itse pitää vauvaa sylissä kun halukkaita hoitajia on niin paljon!
Myös pienet jutut tuntuu nyt niin hyviltä: kävely raittiissa ilmassa, kuuma suihku, iltapalat ja herkut kotona rauhassa nauttien.
En missään vaiheessa ole kokenut sellaista WOW fiilistä, en silloin kun vauva syntyi, (ihastelen instagramissa videoita ja kuvia synnytyksistä, missä isät ja äidit itkee onnesta), enkä sen jälkeenkään kotona ollessa.
Olo on ollut tasapaksu, jopa harmaa. On harmittanut tämä oma harmaa olo, ja se ettei synnytys käynnistynyt ja edennyt luonnollisesti niinkuin olisin toivonut.
Onneksi mua on helpottanut tieto, että tämä on täysin normaalia! Vaikkei se tietenkään oloa ole muuttanut.
Sisarukset ovat olleet aivan mielettömiä.
Kolmevuotias odotti vauvaa kovasti jo ennen syntymää, ja puhui hänestä jo kuukaisia aiemmin varmaan päivittäin. Hän on myös kova hoitamaan nukkeja ja sellainen perus "kiltti" lapsi. Arvelin kuitenkin, että todellisuus saattaa iskeä vasten kasvoja kun vauva syntyy maailmaan, mutta mitä vielä!
Hän haluaa olla kaikissa hoitotoimissa mukana, ja kovasti silittelee ja pussailee pikkuveljeä. Oikeastaan ainoa asia joka on muuttunut, on että nyt hän haluaa myös nukkua äidin ja pikkuveljen vieressä.
Toinen pojista (8 vuotias) ei hätkähtänyt raskausuutista, eikä ollut erityisen kiinnostunut mahasta ja vauvasta raskausaikana.
Sama meno jatkuu nyt vauvan synnyttyä, suhtautuminen on hyvin neutraalia. Saattaa silloin tällöin vähän silittää vauvaa ohimennen, mutta ei sen enempää. Hänelle tosi tyyppillistä, ei hätkähdä pienistä ja luottaa että kaikki sujuu hyvin!
Eskoinen (11v) otti vauvauutisen hyvin raskaasti ja alkoi vain lohduttomasti itkeä kerrottuamme tulevasta vauvasta.
Annoin pojalle aikaa, ja pienin askelin keskustelimme ja totuttelimme yhdessä uuteen asiaan. Lopulta (joitain viikkoja) myöhemmin selvisi, että lasta ei varsinaisesti itkettänyt uusi vauva, vaan häntä pelotti että joudun olemaan kauan sairaalassa, eikä minulla ole enää hänelle aikaa vauvan synnyttyä. Tosi aiheellisia ja todellisia pelkoja!
Raskauden jatkuessa pelko lieveni ja hän alkoi entistä enemmän odottaa vauvaa.
Nyt vauvan synnyttyä hän tuttuun tapaan on maailman paras isoveli: Hoitaisi vauvaa varmasti vaikka 24/7 jos vain antaisin!
Pyytää monta kertaa päivässä syliin, suukottelee ja hellii. Tuoksuttelee ja ihastelee miten ihana hän onkaan.
Tuumasin, että onkin hyvä nyt kun vauva syö myös pullosta, sillä esikoista selvästi harmittaa jos vauva alkaa sylissä ollessaan ilmaisemaan nälkäänsä, ja kaappaan hänet siitä heti rinnalle. Välillä siis myös esikoinen saa ylpeänä ja hienosti hoitaa vauvan ruokinnan pullosta <3
Viimeksi Liljan synnytyksen jälkeen oli ihan samaa, vähän alakuloista oloa. Mutta silloin tunteet heitteli vielä enemmän kuin nyt, ja saatoin jopa itkeä välistä, kun raskaus päättyi ennenkuin olin valmis, ja synnytys oli niin nopea ettei pää meinannut pysyä mukana. Oli aika hullua olla sellaisen tunnemyllerryksen keskellä!
Nyt parin viikon jälkeen olo alkaa olla normaali, ja on ihana tutustua päivä päivältä enemmän uuteen pieneen tulokkaaseen.
Tänään oltiin muuten toista kertaa neuvolassa ja kolmannella punnituksella (ekan kerran kätilö tuli meille kotiin, muuten olisi pitänyt mennä sairaalaan painokontrolliin) syntymäpaino 2,7kg on vihdoin ylitetty, jee!
Saatiin virallisesti lupa luopua lisämaidoista!
Seuraa blogia myös Instagramissa
-Sasa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!