Slider

Follow

Synnytyskertomus ja synnytyksen käynnistys, nelkku on täällä!

tiistai 3. elokuuta 2021

Nelkku on täällä!

Elämää neljän äitinä on nyt takana 4 viikkoa.

Arki vastasyntyneen ja sisarusten kanssa on mennyt tosi hyvin, joskin mulla on edelleen hieman haikea olo raskauden päättymisestä, ja siitä, että synnytys ei (saanut edetä) edennyt luonnollisesti niinkuin olisin toivonut. 
Kokemus kokonaisuudessaan oli kuitenkin varsin rauhallinen ja positiivinen!

Olisin vaan niin kovasti halunnut kokea vesisynnytyksen tai ammeen käytön avautumisvaiheen aikana, eikä se toive nyt tällä neljännelläkään kerralla toteutunut.

Nyt olen kuitenkin tietoisesti yrittänyt työstää mieltäni niin, että keskityn niihin positiivisiin asioihin synnytyksessä enkä jää turhaan miettimään sitä, minkä olisin halunnut menevän toisin, mitään kun ei voi muuttaa.
Ja jollekin tämä olisi varmasti ollut unelma synnytys! Toki mielialaan vaikuttaa myös se, että raskaus ei päässyt täysiaikaiseksi asti, ja vauva syntyi keskosena. Mieli ja kroppa ei olleet vielä täysin valmiita synnytykseen.

Pitää kyllä heti alkuun sanoa, että kätilöt ja lääkärit olivat koko ajan todella kartalla ja kuuntelivat minua herkällä korvalla. En missään vaiheessa jäänyt yksin tai vaille hoitoa, itse asiassa jossain vaiheessa olisin halunnut ennemminkin enemmän rauhaa. Synnytin HUS Espoon sairaalassa, ja vaikka on puhuttu kätilöiden kiireestä ja kesän koronavauva buumista, niin ainakaan meidän synnytyksessä se ei lainkaan näkynyt vaan sain tosi hyvää hoitoa.




Synnytystä ennakoivat oireet

Ennen synnytyksen käynnistymistä olin tosi hyvä vointinen. Supistuksia oli ollut pitkin raskautta, välillä koviakin, mutta sitten ne aina hiipuivat. Liitoskipuja tai muita vaivoja ei juurikaan ollut. Olin onnellinen raskaudesta, ja kerkesimme puuhaamaan vaikka ja mitä ihanaa! Nyt vauvan kanssa sitä on jumittunut aikalailla kotiin, joten on todella arvokasta saada muistella ihanaa raskausaikaa ja reissuja perheen kanssa.

Limatulppaa lähti jo viikkoja ennen synnytystä, ensimmäisen kerran jo rv 25.
Silloin mulla oli myös kivuliaita supistuksia ja kovaa paineen tunnetta parin tunnin ajan. Pelästyin ihan kauheasti ja kävinkin naikkarilla näytillä. Tuo yksittäinen kerta ei kuitenkaan ollut tehnyt vielä mitään, ja kanavaa oli hyvin jäljellä. 
Tuosta eteenpäin limatulppaa tuli aina satunnaisesti muutaman viikon välein.

Muutama päivä ennen vesien menoa suoli tyhjeni ehkä normaalia tehokkaammin. 

Rv 35+0 lähdin Liljan kanssa mun äidille Lahteen kyläilemään. 

Päivä oli tosi kuuma ja aurinkoinen ja meillä oli kaksisteen kiva junamatka (joskin junassakin tuli muutama napakka supistus, mutta ne olivat vain yksittäisiä).

Rv 35+2 30.6. illalla olimme yhä Lahdessa, ja samantien kun olin saanut Liljan nukkumaan alkoivat supistukset. 

Ne tulivat alusta asti melko tiheästi 10min välein, tihentyen jossain vaiheessa vain muutamaan minuuttiin. Latasin supistuslaskurin puhelimeen, ja aloin vähän hermostua kun supistukset vain jatkuivat.
Mieheni oli Helsingissä ja minä tytön kanssa Lahdessa. 
Neljän maissa supistukset laantuivat kokonaan tai ainakin lähes olemattomiin, ja nukahdin tunniksi. Tunnin jälkeen heräsin, kun tuli muutama entistä voimakkaampi ja kipeämpi supistus. 
Supsistukset jatkuivat taas jonnekin aamu kahdeksaan saakka, sen jälkeen ne hiipuivat pois. 

Olin väsynyt mutta nousin tytön kanssa aamupuuhiin. Yhdeksän jälkeen mentiin herättämään mummia.
Mummi kysyi, miten yö meni, ja säikähti kun kerroin etten ollut nukkunut kuin tunnin supistusten takia. 
Itse kuitenkin olen jännittävissä tilanteissa jopa ylirauhallisen oloinen ja hiljainen, vetäydyn helposti omaan kuoreeni, eivätkä ihmiset jotka minua eivät tunne edes huomaisi jännitystä, mutta äitini nimenomaan kiinnitti huomiota siihen että vetäydyin omiin oloihini.

Tunsin, että jotain saattaa tapahtua, jos ei nyt niin ehkä lähipäivien aikana. 
Hermostutti, koska en ollut vielä valmis. Työt oli kesken, vauvan tavarat hankkimatta, olin väärässä kaupungissa, viikkoja oli liian vähän..

Asetuin koneen ääreen ja tein työt loppuun. Mummi oli sillävälin ulkoilemassa Liljan kanssa. Loppupuolella piti ottaa hetken tauko, koska istuminen sai olon tukalaksi, ja taas muutamia supistuksia aikaiseksi. 




Nyt oli päivä vaihtunut heinäkuun puolelle, 1.7. ja raskausviikot olivat 35+3.

Kun sain koneella hommat loppuun, suuntasin suihkuun ja olin siellä hyvän tovin. Lämmin suihku tuntui tosi ihanalta ja rentouttavalta.

Suihkusta tullessani kävin vielä pissalla, jolloin lorahti niin, että tiesin ettei nyt kyse ollut pelkästä pissasta, vaan lapsivesi meni.

Olin tässäkin kohtaa vielä rauhallinen, enkä edes sanonut äidilleni mitään, koska lähinnä ärsytti tästä koituva säätö.  Nyt se on menoa sitten, mutta edelleen olen väärässä kaupungissa jne..

Soitin Espoon sairaalaan ja kerroin tilanteen. Sieltä sanottiin että pienten viikkojen ja vedenmenon vuoksi minun tulisi tulla sairaalaan mahdollisimman pian näytille, ja ehdotettiin myös Päijät-Hämeen keskussairaalaan menoa. Koska minua ei supistellut ja ensisijaisesti halusin lähemmäs kotia, niin kerroin halukkuudesta tulla mielummin suoraan Espooseen.


Olin onneksi jo aamulla kysynyt Liljan kummia, joka asuu Lahdessa, heittämään meidät Helsinkiin.
Kyydin saamisessa kuitenkin kesti, ja kello oli varmaan jotain neljän pintaan iltapäivällä kun lähdimme ajamaan kohti Helsinkiä. Kyydissä oli myös Abuela eli Samin äiti, joka onneksi pääsi lyhyellä varoitusajalla hoitamaan lapsia.

Sairaalakassia en ollut pakannut, joten pyysin että pysähtyisimme Kärkkäisellä ohimennessä. 
Sairaalakassin virkaa sai sitten toimittaa Kärkkäiseltä ostettu Vallilan kestokassi, johon heittelin shampoo, hoitoaine, hiusöljy -matkapakkauksen, pari energiajuomaa, pähkinöitä ja suklaata, jääteetä, paketin maxi Tenoja ja kuumavesipullon.

Ihan pikkasen koominen olo oli siinä kassalla, tässä sitä ollaan menossa synnyttämään! Tunsin kun lapsivettä lorahteli koko ajan housuun lisää, ja alkoi olla jo kiire vessaan vaihtamaan side. Tenat tuli heti käyttöön siis.

Instagramiin päivitin automatkan aikana: "Mun piti tehdä tänään postaus raskausviikoista 33 ja 34, ja viikonloppuna vielä 35. Mutta tässä sitä ollaankin menossa synnyttämään raskausviikoilla 35+3. Onneksi sain kyydin takaisin Helsinkiin (nyt matkalla), koska en halunnut mennä Lahteen Päksiin. Oltiin Lahdessa Mummilla yökylässä, yön valvoin supistusten kanssa, ja aamulla tein parit galleriat valmiiksi asiakkaille ettei vaan jää työt tekemättä :D
Sen jälkeen painelin suihkuun, ja suihkusta päästyä multa meni lapsivedet. Nyt mä sitten istun Tenat pöksyissä Audin takapenkillä ja odottelen, että pääsisin @hus_espoonsynnytykset tarkistettavaksi.
Onneks kerettiin Hangon auringon alle viikonloppuna!
Uusia seikkailuja kohti nyt."




Lilja nukkui automatkan. Mulla tuli koko tunnin automatkan aikana ehkä 2-3 vähän napakampaa supistusta. Olo oli vähän mitäänsanomaton, ehkä ärtyisä, kun tiesin jo tässä vaiheessa että synnytys ei etene niin kuin olisin toivonut.

Kotiin päästessämme mies oli jo pihalla vastassa ja valmiina lähtemään heti sairaalaan. En kuitenkaan halunnut lähteä heti koska Lilja oli autossa nukkumassa ja tilanne hänelle outo, ja tunsin ettei tässä todellakaan olla tuli hännän alla, vaikka toki sairaalasta oli tullut suositus lähteä sinne pikaisesti.
Kotoa nappasin mukaan vielä ainakin vauvalle kantoliinan. Kamera, laturi ja neuvolakortti olivat olleet jo Lahden reissulla mukana. 
Istuin sohvalla Lilja sylissä, hän vain itki ja oli todella kiukkuinen. Kun hän vihdoin vähän tyyntyi, pyysin jos Abuela lähtisi tytön kanssa puistoon, ja me pääsisimme miehen kanssa lähtemään kohti sairaalaa.

Autossa tunnelma vähän rentoutui. Minua alkoi jännittää. Päivä oli aurinkoinen, ja me muistelimme Liljan synnytystä. Herkistyin ja nauroin vedet silmissä. Uskomatonta, tässä sitä mennään taas! 
Toisaalta niin tuttua ja turvallista, mutta toisaalta aivan uusi seikkailu edessä kohti tuntematonta.
Meiltä on noin puolen tunnin matka naikkarille, ja reilu 40min Espooseen. Valitsin Espoon sen takia että siellä kaikki saa oman huoneen (olen aina ollut jaetussa huoneessa) ja siellä on parempi mahdollisuus saada amme, sillä ammehuoneiden lisäksi on käytössä yksi siirrettävä amme. 
Matka tuntui ikuisuudelta, ja matkan aikana tuli taas muutama supistus. Olin tyytyväinen että niitä tuli edes vähän, vaikkei niillä todellakaan vielä synnyttämään pääse.




Saavuimme Espoon sairaalaan. 

Oli vähän outoa astua sisään ajatuksella tulla synnyttämään, kun supistuksia ei juurikaan ollut ja vointi oli muutenkin hyvä. Täytyy sanoa, että mieluummin olisin astellut sisään niin, että synnytys olisi ollut jo kunnolla käynnissä. Kenties olisin saanut kotona ottaa jo hyvän tovin supistuksia vastaan ammeessa ja jumppapallon päällä..

Kätilö tuli ottamaan meidät vastaan.

"Sullako oli jotain pientä vuotoa tullut".
-"Joo, lapsivesi meni".

Käveltiin kätilön perässä huoneeseen ja hän teki sisätutkimuksen sekä otti lapsivesinäytteen, joka oli positiivinen. Lapsivettä lorahteli tutkittaessa lisää. 
Kysyttiin, että mikä on jatko?

"Kyllä te tällä reissulla synnytätte", sanoi kätilö.

Mahassa muljahti. En oikeastaan tiedä miksi, ehkä olin kuitenkin ajatellut pääseväni vielä kotiin?


Minut vietiin osastolle ja sain oman huoneen. Mies vietti siellä mun kanssa vähän aikaa, kunnes kehotin häntä lähtemään kotiin kun synnytys ei kuitenkaan ollut käynnissä. 
Ilmoittelen sitten, kun jotain tapahtuu.

Kätilö vaihtui ja käytiin läpi lääkkeettömiä ja lääkkeellisiä kivunlievityskeinoja, ja hän kyseli mun toiveita.

Halusin pärjätä mahdollisimman pitkälle ilman lääkkeitä, ja toin vahvasti ilmi haluni päästä ammeeseen.

Kätilö oli tosi mukava ja myötäilevä mun ajatuksia kohtaan. Hän sanoi, ettei ole ihan varma pääseekö ammeeseen pienten viikkojen  ja vedenmenon takia, mutta lupasi konsultoida lääkäriä.
Lääkäri antoikin luvan olla ammeessa avautumisvaiheen ajan, mutta synnyttää ammeeseen ei saisi. Mikä oli vähän harmi, mutta olin tosi iloinen että pääsisin edes alkuun ammeeseen! Se on ollut mun toiveena jokaisessa synnytyksessä, ja kertaakaan se ei ollut syystä tai toisesta toteutunut.

Mietittiin vähän pitäisikö synnytys käynnistää ja miten. Jotta ammeeseen pääsee, piti vauvalla olla pinni eli scalp anturi päässä, ja sitä taas ei saa paikoilleen ellei lapsivesikalvoja puhkaise kokonaan. Kätilö sanoi, että kalvojen puhkaisu käynnistäisi synnytyksen, että ehkä olisi kuitenkin parasta levätä yö. Olin samaa mieltä, sillä olin jo valmiiksi väsynyt ja valvonut edellisen yön.




Nukuin siis yön, tai "nukuin", sain uskomattoman huonosti unta! Ihan muutaman tunnin vain pätkissä, älykello näytti reilua kahta tuntia, siitäkin huolimatta että olin jo valvonut edellisenäkin yön.

Kätilö vaihtui, ja hän oli myös tosi mukava, ja tuntui heti "omalta". Synnytyksessä on ensiarvoisen tärkeää että henkilökemiat kohtaa ja synnyttäjä kokee olonsa turvalliseksi ja että häntä kuullaan.

Käyriä vauvasta tunnuttiin ottavan koko synnytyksen ja synnytystä edeltävän ajan vähän väliä. Minusta otettiin verikokeita pitkän vedenmenon takia, ja antibioottitippa aloitettiin.
Vuoron vaihdon myötä myös lääkäri vaihtui, ja minulle kerrtoy etten pääsekään ammeeseen. Syynä oli pienet viikot ja vedenmeno. Olin aivan todella todella pettynyt, varsinkin, kun minulle oltiin jo ehditty kertomaan että se onnistuu.

Synnytys ei myöskään edelleenkään ollut lähtenyt itsekseen käyntiin, vaikka lapsivettä lorahteli. Se taitaa olla aika yleistä, jos lapsivedet eivät ole menneet "kunnolla". 




Lääkärin ja kätilön vuoron vaihtumisen myötä myös käynnistystä alettiin empiä. Syy oli sama kuin ammeen käytön kanssa: vauvan ennenaikaisuus ja siitä johtuvat mahdolliset komplikaatiot. Viikkoja oli nyt kasassa 35+4.
Lääkäri tuli huoneeseen, ja kyseli mun toiveita, ja puhui mahdollisesti Naikkarille siirtämisestä.
Ajatus tuntui tosi pahalta: Ensinnäkin olin halunnut tulla juuri tänne, ja siirtyminen kesken kaiken tuntui ajatuksena epämiellyttävältä. Toisekseen mulla oli jo ikävä lapsia, ja sinne siirto tarkoittaisi etten myöskään välttämättä pidempään aikaan tulisi näkemään lapsia, vaan menisin sinne vuodehoitoon odottelemaan vauvan syntymää. Samalla en myöskään ollut innoissani käynnistyksestä, miksi tämän pitikin alkaa näin, eikä käynnistyä myöhemmin spontaanisti?

Lääkäri ehdotti että lähdetään toiseen huoneeseen ultraan katsomaan vauvan kokoa ja vointia, jotta voimme paremmin miettiä jatkoa.
Vauva oli raivotarjonnassa ja hyvän kokoinen viikkoihin nähden, 2,7kg. Lapsivesikalvot olivat puhjenneet jostain ylhäältä, alaosa oli ehjä.
Verikokeiden mukaan mitään bakteeri- infektiota ei ollut, joka olisi selittänyt vedenmenon. Kohdunsuu oli noin 2cm auki ja pehmennyt, reunaa vielä jäljellä.

Aiemmin kun oltiin puhuttu käynnistyksestä ja ammeesta, nyt puhuttiinkin että synnytystä ei käynnistettäisi ja ehkä parasta olisi vain mennä sinne Naikkarille. 
Aloin itkeä. Olin niin inhottavassa tilanteessa. 
Tää ei ollut se mitä synnytykseltä toivoin. En myöskään halunnut olla viikkoja lapsista erossa, enkä toisaalta halunnut myöskään käynnistystä jos pieni vauva mahassani ei siihen ollut vielä valmis.

Lääkäri ja kätilö lohduttivat minua, ja kätilö tokaisi rennosti, että ehkä nyt olisi hyvä hetki lähteä kävelylle ja hakea se aiemmin puhuttu jäätelö. He kehottivat miettimään rauhassa tilannetta ja omia toiveita, ja puhumaan miehen kanssa.





Kävelin tosi sekavin fiiliksin takaisin omaan huoneeseen. Purskahdin uudestaan itkuun ja menin suihkuun. Suihkussa itkeä vollotin, yritin rentoutua ja saada ajatuksia kasaan. Olin siellä pitkään.
Kun tulin suihkusta olo oli jo parempi. Puin omat vaatteet päälle ja tekstasin miehelle. Mies oli käynnistyksen kannalla.
Kätilö tuli huoneeseen kun olin valmistautumassa kävelylle ja jäätelön haku reissulle.
Kerroin, että menen ulos ja sovittiin, että katsotaan sitten jatkoa kun tulen takaisin.





Kävelin yhteensä varmaan 2 tuntia. Ihan Espoon sairaalan lähellä on kaunis kävelyreitti, niitty, joki ja lampaita. 

Kuuntelin musiikkia ja käperryin omaan olooni. Venyttelin ja ihastelin luontoa. Lopuksi suuntasin vielä rappusiin, toiveena että supistukset ottaisivat vähän tuulta alleen.
Kävelyn aikana supistuksia tulikin enemmän, ja kun kävelin sairaalalle niin tuli pari niin kovaa supistusta, että en pystynyt kävelemään eteenpäin ollenkaan, vaan nojailin seinään ja hengittelin.

Menin takaisin omaan huoneeseen, jossa otettiin  taas hetki käyrää vauvasta. Monitoriim piirtyi muutama supistus.
Huoneeseen tuli hetken päästä kätilö ja lääkäri käymään, lääkäri halusi tehdä sisätutkimuksen. Kohdunsuu 3cm auki ja pehmeä. Lääkäri edelleen ehdotti vaihtoehtona Naistenklinikkaa tai tarvittaessa käynnistystä Espoossa. Kotiin en kuulemma missään nimessä saanut lähteä, kun olin uudelleen synnyttäjä ja paikat jo niinkin kypsät, pelkona että vauva syntyisi sitten kotiin jos ja kun synnytys jossain vaiheessa kunnolla alkaisi. Omat toiveet olisi ollut joko päästä kotiin, tai sitten käynnistää synnytys. 
Kerroin tämän lääkärille.
Hän sanoi voivansa synnytyksen käynnistää, vaikka yleensä nykyään odotetaan että vauva on täysiaikainen, mikäli vauvalla ja äidillä on kaikki hyvin. 
Muutamia vuosia sitten kuulemma synnytykset oli vielä näillä viikoilla rutiinisti käynnistetty, vaikka vauva oli ennenaikainen.
Nyt kun vauva oli ihan hyvän kokoinen, kohdunsuu oli kypsymässä ja minulla tuli jonkin verran omia supistuksia sekä mun oma toive oli synnyttää, päädyttiin käynnistämään synnytys hiljalleen oksitosiinilla.






Oksitosiinitippa laitettiin tippumaan minimi annostuksella, tällöin kello oli ehkä yhdeksän illalla. Myöhemmin pyysin myös miehen paikalle. Supistukset olivat pitkään hyvin siedettäviä ja tulivat harvakseltaan. Oksitosiinia hiljalleen nostettiin. Kun supistukset alkoivat olla yhä tuntuvampia kätilö tarjosi minulle TENS laitetta. Synnytyksissä käytettävissä TENS laitteissa on Boost toiminto, jota voi käyttää aina supistuksen tullen. Muuten se hurisee ja "hieroo" selässä itsekseen.






Olin paljon pystyssä, niin oli helpompi ottaa supistuksia vastaan. TENSISTÄ oli hyvin apua.
Olisin kovasti halunnut myös kuumavesipullon, sillä mulla tuntuu supistukset hyvin vahvasti polttavana kipuna aivan alamahalla häpyluun päällä, mutta palovammariskin takia ne oli otettu sairaalassa pois käytöstä. 

2018 Liljan synnytyksessä Naikkarilla mulla oli vielä kuumavesipullo käytössä, ja se auttoi super hyvin koviin kipuihin. Mitään puudutusta en silloin kerinnyt saamaankaan.
Mietin miten ihmeessä tästä selviän, kun en pääse ammeeseen eikä oli kuumavesipulloa käytettävissä.. TENS toki auttoi, mutta selän puolella, eikä mahalla jossa ne kovimmat kivut olivat.

Suihkuunkaan en tässä vaiheessa päässyt, sillä olin tipassa ja sydänkäyrillä kiinni, tuntui että johtoja oli joka puolella!

Seisoskelin pystyssä ja kuuntelin musiikkia. Tässä vaiheessa aiemmassa synnytyksessä mies on ollut jo aktiivisesti hieromassa selkää, mutta nyt sille ei ollut tarvetta kun TENS oli selässä kiinni. 

Hengittelystä oli korvaamaton apu supistuksen tullen. Aina kun kova supistus iski päälle, nojasin sänkyyn silmät kiinni, ja hengittelin korostetun hitaasti ja syvään. Kätilö kehui moneen kertaan hengittelyä ja rentoutumista. Hengitys auttoi tosi hyvin kovimman kivun yli.

Käyrillä ja tipassa olo alkoi ihan todella ärsyttämään. Minulla oli sellainen olo, että jos en pääse vapaasti liikkumaan niin revin joka ikisen piuhan ihan just irti.
Olin niin kiinni piuhoissa ja tuntui että ne oli koko ajan vain tiellä. Kysyin kätilöltä useampaan kertaan että voiko niitä ottaa pois, tai onko muita vaihtoehtoja. 
Käyrillä piti olla niin kauan, kuin oksitosiinitippa valui. Sairaalassa oli myös yksi johdoton sydänkäyräanturi, mutta se oli juuri sillä hetkellä varattuna.

Myöhemmin kun se vapautui, kätilö toi sen minulle. Oli ihanaa kun oli enää tipassa kiinni, ja tippaa sai kuitenkin liikuteltua mukana esim vessaan. 
Ongelmaksi kuitenkin muodostui ettei anturit meinanneet millään pysyä mahan päällä, vaan tippuivat jatkuvasti pois ja kätilö sitten niitä kävi korjailemassa.






Kello oli jo yli puolenyön. Supistuksiin piti jo kiinnittää todella huomiota, ja aloin käpertyä omaan synnytyskuplaan. 
Supistuksen aika seisoin ja hengitin syvään. Liljan synnytyksessä kuvittelin supistukset aaltoina: ku supistus oli kovimmillaan oli aalto saavuttanut huippunsa, ja tiesin että tästä se ihan kohta laskee.
Nyt otin supistukset vastaan sänkyyn nojaten ja laskien numeroita alaspäin. 15, 14, 13, 12, 11.. oli lohdullista tietää, että kohta numerot loppuu ja myös supistus loppuu.

Kello kaksi yöllä aloin olla jo tosi kipeä.
Aloin täristä ihan holtittomasti: Minulla oli ihan tajuttoman kylmä! Minulla oli aika pitkään päällä oma hihaton mekko. Kätilö ehdotti että vaihdetaan päälle sairaalakaapu, jossa on hihat ja vähän pidempi helma. Kätilö auttoi minua vaihtamaan vaatteita, ja se helpottikin pahimpaan paleluun ja täristykseen.

Jossain vaiheessa tässä loput kalvot puhkaistiin, ja vauvalle asennettiin päähän scalp anturi. Odotin että kalvojen puhkaisu toisi kaivattua buustia synnytykseen mutta näin ei tapahtunut. Kalvojen puhkaisusta huolimatta vedet ei menneet kunnolla loristen vaan edelleen tuli lorahdellen pieniä määriä.
Supistusten välit lepäsin jumppapallon päällä istuen ja sängyn reunaan nojaten. Vauvan sydänäänet aina heikkeni istuttaessa ja jouduin korjailemaan asentoa.

Aamulla sain ilokaasun avuksi ja sisätutkimuksen yhteydessä (minkä itse pyysin, kun halusin vähän tietoa missä vaiheessa ollaan menossa) todettiin että olin 6cm auki ja reunaa oli vielä hieman jäljellä. Silloin tuntui että "vasta!"
Liljan synnytys oli edennyt neljästä sentistä vauvan syntymään alle parissa tunnissa.
Nyt olin jo valvonut useamman päivän ja supistukset olivat kestäneet jo koko yön.







Ilokaasun voimin jaksoin kuudesta sentistä seitsemään, mutta sitten tuntui etten yksinkertaisesti enää kestä sitä kipua yön kestäneen synnytyksen ja valvomisen takia, vaan kysyin onko mahdollista saada vielä spinaali. Ajatus saada taukoa kivuista tuntui helpottavalta, mutta toisaalta ajatus jo tässä vaiheessa spinaalista tuntui kurjalta, sillä olisin mielelläni ollut loppuun saakka ilman puudutteita.

Kätilö kysyi milloin olen käynyt pissalla. Siitä oli jo aikaa, joten mies auttoi minut vessaan. Supistuksia tuli tiheästi.
Olin pöntöllä mutta mitään ei tapahtunut, enkä tuntenut ollenkaan vessahätää tässä vaiheessa.
Pian siinä istuessa tunsin taas että supistus alkaa, ja mielessä oli ainoastaan että pakko ehtiä äkkiä sängyn ääreen ilokaasulle. 
Pyysin äkkiä miehen apuun ja kuljettamaan minut huoneeseen, en itse pystynyt tässä vaiheessa kävellä ja housutkin jäi nostamatta. 
Roikuin sängyn laidalla puristaen ilokaasumaskia, housut nilkoissa kun anestesialääkäri tuli sisään.






Inhottavin vaihe spinaalin ja epiduraalin saamisessa on, vaikka tietää että kohta helpottaa, on se kun pitää maata ihan paikoillaan ja painaa polvia leukaa kohden. Ainakin itsellä se on ihan pahin mahdollinen asento supistuksen aikana! Ylipäätään makaaminen tuntuu pahentavan kipua.
Itse spinaalin laittaminen ei tunnu niin pajalta, mutta sitä edeltävän puudutteen laittaminen sattuu. Spinaalinen laittaminen tuntuu vain paineena. 

Pian spinaalin laittamisen jälkeen alkoi ihan kauhea kutina ympäri kehoa, ja jalat tuntuivat kylmiltä. Lepäsin kyljellään, kivut olivat helpottaneet. 

Minua alkoi nukuttaa. Kivut ja valvominen oli verottanut. 
Aloin kuitenkin tuntea, kuinka hengitys oli raskasta.
Olin ihan hämärän rajamailla, ja ajattelin vain, että jos hengitän enää yhtään hitaammin, niin en hengitä enää ollenkaan.
En saanut mitään sanottua mutta keskityin siihen, että pysyn hereillä. Kätilö huomasi että verenpaineet oli laskeneet tosi alas, ja vauvan sykkeissäkin oli jotain häikkää.

Mulle laitettiin verenpainemittari käteen, ja sanottiin et kävisin kyljeltä konttausasentoon ja pylly ylöspäin. Olin siinä asennossa varmaan tunnin.

Jossain vaiheessa kysyin, voinko siirtyä takaisin kyljelleen ja sain siihen luvan. Asentohoito oli auttanut ja sykkeet ja verenpaineet tasaantuneet. Minulla ei ole mitään hajua, sainko myös lääkettä paineisiin, vai korjaantuiko ne tuolla asennolla. Kello oli ehkä puoli kymmenen aamulla. 
Tunsin että puudute alkoi pikkuhiljaa hiipumaan ja supistukset taas tuntumaan.

Tässä vaiheessa huoneessa oli vain minä ja mies, ja soitin kätilölle kertoakseni että alkaa pikkuhiljaa tuntua paineen tunnetta. 

Kätilö tuli heti paikalle ja valmiuksiin.
Hän kyseli missä asennossa haluaisin ponnistaa.

Kerroin että ehdottomasti en selälläni, jotta vauvalla on paras mahdollinen tila syntyä, mutta kyljellään tai pystyssä olisi mun toive. Kätilö tarkisti tilanteen ja kertoi että olen ainakin 9cm auki, reunaa ihan pienesti jäljellä. Saisin pikkuhiljaa alkaa tunnustella ponnistamisen tarvetta ja myötäillä sitä.




Päädyin olemaan kyljelläni, ja kätilö toi minulle pähkinäpallon jalkojen väliin jotta lantio pysyy hyvin auki vauvaa varten.
Tunsin kovenevaa paineen tunnetta, mutta tiesin että vielä ei ole aika ponnistaa. Annoin vauvan rauhassa laskeutua ja supistusten tehdä tehtävänsä. 
Mies torkkui sohvalla ja totesin, että jos aikoo keritä ponnistamiseen mukaan, niin nyt olisi hyvä hetki nousta. Mies kertoi olevansa hereillä, mutta jatkoi makoilua. 
Kätilö oli vieressäni koneella kirjaamassa.
Supistukset olivat liian lyhyitä, eikä vauva ollut ehkä ihan vielä hollilla kunnon ponnistamiseen, mutta muutaman supistuksen ajan jo myötäilin pientä ponnistamisen tarvetta.
Olin rauhallinen ja hengittelin, ja tunsin että hoidan tämän hyvin itse kehoani kuunnellen. 
Jonkin ajan päästä tunsin että on aika, ja ponnistin vauvan yhdellä työnnöllä ulos ja otin hänet itse vastaan.

Pähkinäpallo tippui lattialle, mies nousi salamana kameran kanssa ylös (ja kerkesin ottamaan kuvan kun nostan vauvaa syliin, uskomatonta!) Ja kätilö nousi myös tarkistamaan vauvaa ja irroittamaan scalp anturia vauvan päästä. Kätilö totesi että toimit sitten itse itsesi kätilönä! 
Vaikkei kaikki mennyt ihan niinkuin toivoin, niin oli ehdottomasti ihanaa ja voimaannuttavaa saada tunnustella ja ponnistaa itsekseen kaikessa rauhassa, ja ottaa oma ihana vauva vastaan maailmaan <3

Nostin hänet rinnalle ja napanuora sai sykkiä rauhassa loppuun.

Vauva oli virkeä ja hyvä vointinen, eikä tarvinnut edes hengitystukea pienistä viikoista huolimatta, vaan sain hänet heti ihokontaktiin ja ensi imetykselle.

Ihastelinme miehen kanssa uutta tulokasta ja imetys onnistui hienosti. 
Jonkin ajan kuluttua kätilö tarkisti minut, en saanut yhtäkään repeämää. 

Vihdoin hän on täällä ja kaikki on hyvin <3











Seuraa blogia myös Instagramissa ja Facebookissa

-Sasa

(Keskos) vauvan ensimmäiset viikot

torstai 22. heinäkuuta 2021

Vauva on nyt reilu 2 viikkoa vanha.

Ensinnäkin nämä viikot ovat menneet silmän räpäyksessä. Toisaalta taas hän tuntuu niin tutulta, ihan kuin olisi aina ollut täällä!

Jos pitäisi kolmella sanalla kuvata näitä muutamaa ekaa viikkoa, ne olisivat väsymys, maito ja sohva.

Univelka on meinaan melkoinen, kun olin valvonut jo synnytystä edeltävinä öinä, itse synnytysyönä, ja siitä lähtien joka päivä nukkunut muutaman tunnin pätkissä.




Koska vauva syntyi keskosena (hieman ennenaikainen rv35+5) hän oli pieni kokoinen, ja imetystä ja ruokintaa oli tehostettava pumppauksella. Alkuun vauvaa imetettiin ja syötettiin kahden tunnin välein. Ihan pienenkin maitomäärän alas saamiseen saattoi mennä parhaimmillaan, tai mieluumminkin pahimmillaan, 45min. Sen lisäksi pumppasin maidon ja pesin pullot. Eipä siinä juuri jää aikaa, kun seuraavan kerran jo kello hälyttää. Olin niin väsynyt, että muutaman kerran havahduin siihen kun tuttipullo tippui käsistä.

Sairaalassa olin yhteensä kuusi päivää (miten ihanalta tuntui päästä omaan kotiin!), ja kotiin päästyä olen nukkunut ehkä kerran päikkärit.
Alkuun laitoin kotia kuntoon (meillähän siis ei ollut mitään vauvan tarvikkeita valmiiksi hankittuna, saati laitettuna ennen vauvan syntymää, poislukien vaunut ja vaatteet) enkä oikein osannut hakeutua lepäämään vaikka väsytti. 
Nyt kun olen kotiutunut ja mielelläni nukkuisin pahimpia univelkoja pois, on se melkein mahdotonta kun kaikki lapset ovat kotona ja mies töissä!
Nuku kun vauva nukkuu, ei siis oikein päde tässä taloudessa :D





Kotiin ja sohvalle "jumiutuminen" on myös ollut sekä ihanaa että rankkaa. On ihana pesiä vauvan kanssa ilman kiirettä minnekään. 
Eikä sitä oikein jaksaisikaan liikkua tai jotenkin edes halua viedä näin pientä vauvaa vielä hirveästi ihmisten ilmoille.
Toisaalta tämä joka päiväinen kotona jumittaminen alkaa jo turhauttaa, sitä haluaisi elämää ja rutiineja ympärilleen ja ylipäätään tuntea itsensä eloisammaksi ja aktiivisemmaksi.
Nyt arki pyörii sohvan, vaipan vaihtopisteen, ja keittiön välillä.
Mutta sen aika tulee vielä, tiedän sen!

Parasta näissä ekoissa viikoissa on ehdottomasti ollut se, että saa pitää pientä ihanaa vauvaa lähellä ja tutustua häneen, ja se miten hienosti isommat lapset ovat ottaneet uuden pikkusisaruksen vastaan <3
Ainoa ongelma tässä on tuntunut olevan, että ehtiikö sitä itse pitää vauvaa sylissä kun halukkaita hoitajia on niin paljon!
Myös pienet jutut tuntuu nyt niin hyviltä: kävely raittiissa ilmassa, kuuma suihku, iltapalat ja herkut kotona rauhassa nauttien.



Henkisesti on ollut hieman raskasta toipua synnytyksestä. Varmasti hormonit ja unenpuute vaikuttaa!

En missään vaiheessa ole kokenut sellaista WOW fiilistä, en silloin kun vauva syntyi, (ihastelen instagramissa videoita ja kuvia synnytyksistä, missä isät ja äidit itkee onnesta), enkä sen jälkeenkään kotona ollessa. 

Olo on ollut tasapaksu, jopa harmaa. On harmittanut tämä oma harmaa olo, ja se ettei synnytys käynnistynyt ja edennyt luonnollisesti niinkuin olisin toivonut. 
Onneksi mua on helpottanut tieto, että tämä on täysin normaalia! Vaikkei se tietenkään oloa ole muuttanut.

Sisarukset ovat olleet aivan mielettömiä. 

Kolmevuotias odotti vauvaa kovasti jo ennen syntymää, ja puhui hänestä jo kuukaisia aiemmin varmaan päivittäin. Hän on myös kova hoitamaan nukkeja ja sellainen perus "kiltti" lapsi. Arvelin kuitenkin, että todellisuus saattaa iskeä vasten kasvoja kun vauva syntyy maailmaan, mutta mitä vielä! 
Hän haluaa olla kaikissa hoitotoimissa mukana, ja kovasti silittelee ja pussailee pikkuveljeä. Oikeastaan ainoa asia joka on muuttunut, on että nyt hän haluaa myös nukkua äidin ja pikkuveljen vieressä.

Toinen pojista (8 vuotias) ei hätkähtänyt raskausuutista, eikä ollut erityisen kiinnostunut mahasta ja vauvasta raskausaikana. 
Sama meno jatkuu nyt vauvan synnyttyä, suhtautuminen on hyvin neutraalia. Saattaa silloin tällöin vähän silittää vauvaa ohimennen, mutta ei sen enempää. Hänelle tosi tyyppillistä, ei hätkähdä pienistä ja luottaa että kaikki sujuu hyvin!

Eskoinen (11v) otti vauvauutisen hyvin raskaasti ja alkoi vain lohduttomasti itkeä kerrottuamme tulevasta vauvasta. 
Annoin pojalle aikaa, ja pienin askelin keskustelimme ja totuttelimme yhdessä uuteen asiaan. Lopulta (joitain viikkoja) myöhemmin selvisi, että lasta ei varsinaisesti itkettänyt uusi vauva, vaan häntä pelotti että joudun olemaan kauan sairaalassa, eikä minulla ole enää hänelle aikaa vauvan synnyttyä. Tosi aiheellisia ja todellisia pelkoja! 
Raskauden jatkuessa pelko lieveni ja hän alkoi entistä enemmän odottaa vauvaa. 

Nyt vauvan synnyttyä hän tuttuun tapaan on maailman paras isoveli: Hoitaisi vauvaa varmasti vaikka 24/7 jos vain antaisin! 
Pyytää monta kertaa päivässä syliin, suukottelee ja hellii. Tuoksuttelee ja ihastelee miten ihana hän onkaan. 
Tuumasin, että onkin hyvä nyt kun vauva syö myös pullosta, sillä esikoista selvästi harmittaa jos vauva alkaa sylissä ollessaan ilmaisemaan nälkäänsä, ja kaappaan hänet siitä heti rinnalle. Välillä siis myös esikoinen saa ylpeänä ja hienosti hoitaa vauvan ruokinnan pullosta <3

Viimeksi Liljan synnytyksen jälkeen oli ihan samaa, vähän alakuloista oloa. Mutta silloin tunteet heitteli vielä enemmän kuin nyt, ja saatoin jopa itkeä välistä, kun raskaus päättyi ennenkuin olin valmis, ja synnytys oli niin nopea ettei pää meinannut pysyä mukana. Oli aika hullua olla sellaisen tunnemyllerryksen keskellä!

Nyt parin viikon jälkeen olo alkaa olla normaali, ja on ihana tutustua päivä päivältä enemmän uuteen pieneen tulokkaaseen.

Tänään oltiin muuten toista kertaa neuvolassa ja kolmannella punnituksella (ekan kerran kätilö tuli meille kotiin, muuten olisi pitänyt mennä sairaalaan painokontrolliin) syntymäpaino 2,7kg on vihdoin ylitetty, jee! 
Saatiin virallisesti lupa luopua lisämaidoista!





Seuraa blogia myös Instagramissa



-Sasa
Sisällön tarjoaa Blogger.

Sivut

Theme Designed By Hello Manhattan
|

copyright Sasa Villa

Copyright Sasa Villa