Sulla on vammanen naama

Vapun alla tapahtui.

On kolea keväinen ilta.

Saavun leikkipuistoon pienen taaperoikäisen tyttäreni kanssa.

Hän on innoissaan, kun pääsee leikkimään.

Ehdotan, että mennään etsimään isoveljet, jotka tulivat edeltä leikkipuistoon.

Puistossa on melko paljon lapsia, mutta ei aikuisia. Yhden äidin kuitenkin onnistun bongaamaan toisen taaperoikäisen kanssa.

Tuolla veljet on, tuolla kauempana! Näetkö Lilja?
Lilja näkee, ja lähtee innoissaan veljiänsä kohti.

Näen jo kaukaa poikien kasvoilta, että kaikki ei ole hyvin. 

Viiden hengen porukka ympäröi poikia. Kun saavun pa

ikalle, kysyn, onko kaikki hyvin täällä? Esikoiseni kertoo kyynelehtien mitä on tapahtunut.

Pojat olivat ensin lähestyneet näitä toisia lapsia, joista ainakin osan entuudestaan tiesivät. 

Nopeasti ”leikki” oli kuitenkin kääntynyt ilkkumiseksi ja haukkumiseksi.

”Sulla on vammanen naama”

”Hörökorva”

”Ootsä tyhmä”

”Retardi”

Näitä asioita lapseni sai kuulla, ja sain käyttää kaiken uskottavuuteni ja rakkauteni, että sain vakuutettua että mikään noista ei pidä paikkaansa.

Lue myös: Asiaa kiusaamisesta ja illallinen ystävän kanssa
Mitä kuuluu koululaiselle

Lopulta pojat olivat yrittäneet poistua kauemmaksi mutta muut lapset olivat seuranneet heitä.

Eräs tyttö oli tarjonnut toisille pojille karkkia palkaksi, jos vetäisivät esikoistani turpaan.

Jäin selvittämään asiaa paikan päälle.

Muut lapset myönsivät tekosensa ja pyysivät anteeksi, paitsi tämä väkivaltaan yllyttänyt tyttö. Kiusaajat totesivat, että meni vähän överiksi. Joo niin todellakin meni. En ole vielä tavoittanut lasten vanhempia, mutta toivon, että saan keskusteluyhteyden heihin.

Harmillista on, että tämä ei ole todellakaan ensimmäinen kerta, kun puutun kiusaamiseen.
Mun erityisluokkaa käyvää 10-vuotiasta poikaa on kiusattu 5-vuotiaasta saakka. Ei mitenkään systemaattisesti, mutta ikäviä tilanteita tulee satunnaisesti useissa paikoissa: ensin päiväkodissa, sitten koulussa, iltapäiväkerhossa, ja leikkipuistossa.

Tällä kertaa leikkipuistosta lähdettiin lopulta kyynelehtivin silmin kohti lähikauppaa.

Matkalla juttelin lapselleni, että kiusaaminen ei ole koskaan kiusatun syy. 

Se, että on erilainen, ei ole koskaan syy kiusaamiselle.

En ole ikinä ymmärtänyt logiikkaa, että pitäisi osua johonkin muottiin, jotta välttyisi kiusaamiselta. Haluan kasvattaa omat lapseni niin, että erilaisuus on rikkaus, ja mikään maailmassa ei oikeuta toisen kiusaamiseen. Tästä ollaan kotonakin tosi tiukkoja.

Puhuttiin, että toisen puolustaminen vaatii paljon enemmän rohkeutta kuin kiusaaminen. On paljon helpompaa ilkkua anonyymisti netissä, tai porukassa leikkipuistossa, kuin olla se yksi rohkea joka puolustaa kiusattua.

Kun saavuimme lähikauppaamme, ovella tuli nuori mies vastaan joka antoi tietä rattaille,

Katsoi silmiin ja hymyili. Meinasin vielä sanoa hänelle että onpa hienot hiukset, mutta jäi sanomatta (pitäisi usemmin uskaltaa kertoa kehuja).

Nuori mies kiirehti ovelta omalle autolleen.

Samalla poikani huudahti innoissaan "SE OLI TUURE!" 
"Äiti tiedätkö? Tubettaja Tuure Boelius!"

Sanoin, että mene ihmeessä perään, jos vain kerkeät.

Hän oli jo autossaan, mutta siitä huolimatta (!) hän huomioi poikani, vaikka hän ei edes tullut muutamaa metriä lähemmäs autoa.
Hän vaihtoi kuulumisia poikani kanssa, ja lopulta kertoi lähtevänsä ulkoiluttamaan koiria.

Ette voi USKOA kuinka onnelliseksi lapsi tuli tästä, ikävän tapahtuman jälkeen!
Silmät sädehtien hän käveli kotiin ja muisteli tuota kohtaamista. Vannoi, että kertoo ainakin mummille tästä.

Kun päästiin kotiin, hän avasi you tuben. Kuunteli Tuuren musiikkia, ja sen jälkeen nukahti pienen pikkusiskonsa viereen.

Kiitos Tuure, että olit ystävällinen ❤️ Muutit pojan päivän miljoona kertaa paremmaksi.

Oletko sinä kohdannut kiusaamista?

Seuraatko blogia jo Instagramissa ja Facebookissa?

-Sasa