Meidän ystävänpäivä

Nuorempana kipuilin paljonkin ystävien vuoksi.

Tai en oikeastaan ystävien vuoksi, mutta ystävien määrän ja laadun takia. Olinko tarpeeksi suosittu?

Oliko minulla tarpeeksi ystäviä? Pidetäänkö minusta ylipäätään? 
Luulen, että lähes jokainen nuori miettii näitä asioita enemmän tai vähemmän jossain vaiheessa elämäänsä. 

Ennen kaikkea, oliko minulla aitoja ystäviä. Jossain vaiheessa kavereita oli paljonkin, mutta elämäntilanteiden myötä he karisivat.

Sen sijaan aitoja, oikeita ystäviä on vain kourallinen, mutta he ovat kultaakin kalliimpia.

Kasvun myötä olen huomannut että se on juuri se tärkein ja oleellisin asia, ei todellakaan se kuinka monta niitä ystäviä tai kavereita on, kuinka suosittu on, vaan että on edes yksi, aidosti välittävä ystävä. 

En voi edes sanoin kertoa ja kiittää, kuinka onnellinen minä olen, että minulla on ollut niin hienoja ihmisiä ympärilläni. 

Kun minulla oli vaikea kotitilanne, otti ystäväni minut ja pienen poikani hoiviinsa. Ja avasi ovensa yhä uudelleen, ei koskaan jättänyt minua yksin.

En olisi varmasti ikinä selvinnyt vaikeasta elämäntilanteesta ilman ystäviäni ja perhettäni. 

Samalla kun olen äärettömän kiitollinen ystävistäni, jotka ovat valinneet juuri minut ystäväkseni, en voi olla ajattelematta niitä ihmisiä joilla ei välttämättä ole ainuttakaan ystävää. 
Se on varmasti ihan hirvittävän rankkaa. 

Koen että myös saman ikäiset sisarukseni ovat ystäviäni. Meitä on neljä siskosta, ja meillä on samankaltainen huumorintaju, ja olemme aina toistemme tukena. 

Joskus (harvoin) tietysti myös riitelemme, mutta annamme aina toisillemme anteeksi ja saamme asiat sovittua.

Tarkkaileva luonne

Tulen toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, mutta uusien ihmisten kanssa, erityisesti suuremmassa seurassa saatan alkuun olla jopa hieman hiljainen.

Kun koen oloni hyväksi ja olen aikani ”tarkkaillut”, minusta aukeaa paljon sosiaalisempi puoli.

Koen olevani hyvin lojaali ja hyvä ystävä sellaisille, jotka minulle ovat läheisiä. Rehellisyys ja aitous on minulle tärkeitä arvoja, toivon sitä ystäviltäni ja annan sitä myös takaisin.

Jotkut ystävistäni ovat kulkeneet mukanani läpi nuoruuden ja aikuisiän. Valitettavasti kukaan heistä ei asu Helsingissä. Pidämme silti yhteyttä.

Parasta on, että aina kun tapaamme, on kuin välissä olisi ollut vain päiviä tai viikkoja, ei suinkaan kuukausia. Voin luottaa heihin täydestä sydämestä, ja rankempikin huumori lentää puolin jos toisin! 

Aikuisiällä onkin vähän jo vaikeampi muodostaa pitkäaikaisia, hyviä ystävyyssuhteita. 

Olenkin hyvin onnekas, kun olen saanut elämääni muutaman ”uuden”, todella tärkeän ystävän.

Toisen tapasin kun lähdin opiskelemaan lastenhoitajaksi, ja toisen tapasin somen kautta.

On aivan ihanaa, kun on ystäviä kenen kanssa jakaa ilot ja surut, ja ennen kaikkea kenen kanssa elää samanlaista elämäntilannetta.

Kutsu ystävänpäiväaamiaiselle

Olin niin iloinen, kun sain Iidalta kutsun ystävänpäivän aamiaiselle.

Iida on juuri aloittanut työt vanhempainvapaan jälkeen, mutta on perjantait vapaalla. Tänä  vuonna ystävänpäivä oli sopivasti perjantai, ja hän jaksoi järjestää ystävilleen aamiaisen!

Yksi meistä keräsi muilta kuvia Iidan pojasta Eemistä, ja meidän muiden lapsista yhdessä. 

Kuvat teetettiin ja ripustettiin valokuvavaijeriin. Aivan ihana muisto ja lahja!

Iida oli tehnyt sämpylöitä, ja tarjolla oli myös jogurttia ja granolaa, hedelmiä ja croisantteja. Ihanaa!

Eemi ja Lilja kerkesivät vielä leikkimään keskenään, ja vaihdettiin Iidan kanssa kuulumisia. 

Harmitti myöhästyminen, olisi ollut niin kiva päästä kaikkien kanssa samaan aikaan aamiaiselle ja antaa lasten leikkiä keskenään. 

Mutta kiva että ylipäätään päästiin paikalle!

Aamun lähtö viivästyi välimatkan ja tiskikone episodin takia

Me ollaan juuri muutettu täysin päinvastaiseen suuntaan Iidasta ja Eemistä, ja autollakin matkaan kului noin 40 minuuttia. 

Lisäksi meillä oli samana päivänä hirveä säätö pesukoneen kanssa, ja päästiin Iidalle vasta 11 maissa, kun muut jo alkoivat tekemään lähtöä.

Pakko kertoa tuosta tiskikoneesta, vaikka se ei sinänsä asiaan liity. 

Se ärsyttää nimittäin vieläkin. 

Tosiaan muutettiin 2 viikkoa sitten, eikä täällä ollut astianpesukonetta.

Pari viikkoa tiskasin viisihenkisen perheen tiskejä käsin, kunnes selasin käytettyjä koneita ja sen enempää tutkimatta otin yhteyttä edullisen Husqwarnan myyjään. 

Koneen piti olla maksimissaan 6 vuotta vanha, ajattelin sen olevan vielä ok ikä.

Kun Sami haki koneen, hän lähetti minulle viestin että ensinnäkin koko kone haisee niin vahvasti tupakalle, että koko auto lemusi (en todellakaan tajunnut että TISKIKONE voi haista tupakalle, vielä tänä päivänä, kun juuri kukaan ei enää polta sisällä.) 

Sami huomasi myös, että kone ei suinkaan ole 6 vuotta vanha, vaan 17 vuotta vanha.

Kun pääsin kotiin, koko keittiö haisi vanhalle röökille. 

Heitin pesukoneen päälle kuuluvan eristeen roskiin, se oli eniten imenyt hajua itseensä. 

Olin sitä mieltä, että kone on kaatopaikkakamaa hajun ja ikänsä vuoksi, enkä olisi koskaan ostanut sitä, tai ottanut edes ilmaiseksi, jos olisin nämä seikat tiennyt. Pienen kiistan jälkeen myyjä suostui lopulta palauttamaan osan rahoista. (niitä odotellessa).

Joka tapauksessa, nyt meillä sentään on tiskikone, joka toimii. 

Edelleen se haisee pesusta huolimatta, mutta toivottavasti haju hälvenee vielä. 

Näillä mennään nyt toistaiseksi. 

Kiitos miehelleni kärsivällisyydestä, kun ajeli pitkän matkan koneen takia, raahasi sen hissittömän talon kolmannesta kerroksesta, kävi ostamassa vielä erikseen unohtuneen turva-altaan tiskikoneen alle, ja ajeli vielä senkin jälkeen kaksi kertaa kauppaan. 

Ostettu turva-allas oli väärän kokoinen, ja piti vaihtaa oikeaan kokoon ennen koneen asennusta. Tiskikoneen letkun päästä puuttui adapteri, ja sekin piti vielä erikseen käydä ostamassa, kun tietty se huomattiin vasta asennusvaiheessa. 

Itse oisin varmaan suutuspäissäni ajanut vain lähimmälle kaatopaikalle..

Nyt on saatu tiskivuorta pois, ja sain myös mieheltäni todella kauniin kukkakimpun!

Kiitos että olette. Ihana ystävänpäivä oli!

-Sasa