Sain aikaisemmin PR-lahjana Pauliina Flangin esikoiskirjan Seitinohuin säikein -suru minussa tyttäreni kuoleman jälkeen.
Alkuun ajatus kirjan lukemisesta tuntui raskaalta. Vaikka poikien isän kuolemasta on jo vuosia, tiesin, että kirja toisi muistoja ja ajatuksia pintaan.
"Pauliina Flangin kahdeksanvuotias tytär menehtyi hänen syliinsä. Vaikka suru on kova, Pauliina toivoo, että hän osaisi jonain päivänä päästää siitä irti."
Kirja lepäili ensin keittiönpöydällä, odottaen että nappaan sen luettavaksi. Joka kerta kun katsoin sitä, tunsin haikeutta, surua, ja kiitollisuutta että saisin tutustua toisen ihmisen raskaaseen matkaan.
Hetki ei tuntunut kuitenkaan oikealta, ja kirja siirtyi makuuhuoneeseen muiden kirjojen joukkoon. Sieltä sen eräänä iltana, taaperon tuhistessa levollisesti vieressä pinnasängyssään, otin kirjan käsiini ja aloin lukea.
Itkin.
Pauliina Flangin kahdeksanvuotias tytär menehtyi hänen syliinsä. Vaikka suru on kova, Pauliina toivoo, että hän osaisi jonain päivänä päästää siitä irti.
Nopeasti kirjaa lukiessani huomasin, että kirja oli kirjoitettu yllättävän helppolukuisella ja positiivisella otteella. Niin positiivisella, kuin nyt vain voi, kertoessaan suuresta surusta ja oman tyttärensä kuolemasta. Kirja ei ole liian raskas luettavaksi omankaan surun keskellä, ja uskon, että se on myös Pauliiinan tarkoitus. Ei rypeä säälissä ja surussa, vaan käsitellä ja kohdata suru ja kuolema sellaisena kuin ne on. Antaa vertaistukea sitä tarvitseville.
"Tuska on aivan musertava, ja tuntuu kuin koko elämä pysähtyisi. Jäljelle jää vain suuri suru. Minun teki mieli huutaa. Huutaa niin kovaa, että tilanne korjaantuisi ennalleen."
Surun kaava toistaa itseään
Ihmiset surevat kukin tavallaan ja käsittelevät traumoja ja kriisejä erilailla.
Kuitenkin on olemassa tietyt vaiheet, jotka toistuvat ihmisillä suunnilleen samassa rytmissä.Tämän olen saanut myös itse kokea, ja samaistuinkin kirjassa useaan kohtaan.
Läheisen menetyksen jälkeen suru on kuin suurta kipua, joka painaa vahvana mielessä. Tuska on aivan musertava, ja tuntuu kuin koko elämä pysähtyisi. Jäljelle jää vain suuri suru.
Tekisi mieli huutaa. Huutaa niin kovaa, että tilanne korjaantuisi ennalleen.
Surun vaiheet
Jokainen ihminen kokee surun erilailla, eikä voi etukäteen tietää, miltä läheisen menetys tuntuu.
Ensimmäinen surun vaihe on shokkivaihe, jolloin koko tilanne voi tuntua epätodelliselta. Mieli huutaa, että tämä ei ole totta. Että tieto kuolemasta ei olekaan todellinen ja lopullinen.
Kun minulle soitettiin lasten isän kuolemasta, olo oli juuri tuollainen. Epätodellinen, kuin leijuisin jonkun mustan kuplan sisällä. Koko muu maailma pysähtyi, ja tuntui että romahdan.
Heti tiedon saatuani soitin töihin. Itkin niin kovaa ja olin niin sekaisin, että toisessa päässä ei saatu selvää, kuka soittaa ja millä asialla.
Kun sain lopulta kerrottua asiani, sanoin että olen päivän pois töistä ja palaan sitten takaisin.
Puhelun jälkeen oli kerättävä itsensä. Menin olohuoneeseen kertomaan lapsille, että isä on kuollut.
Esikoinen ei halunnut uskoa sitä todeksi, ja vastasi minulle, "Ei ole". Vastasin takaisin että kyllä on, mutta äiti rakastaa sinua valtavasti. Kuopus oli silloin vajaa 3 vuotias, eikä oikein ymmärtänyt koko asiaa.
Todellisuus oli, että itkin 3 päivää lähes taukoamatta, en saanut syötyä, enkä todellakaan mennyt päivän jälkeen töihin niinkuin olin ajatellut.
Erityisesti lapsen ja nuoren reaktio suruun voi olla täysin päinvastainen kuin ajatellaan. Meillä lapsella suru ei näkynyt ikävänä ja itkuna, vaan vetäytymisenä, haastavana käytöksenä ja pelkotiloina.
Reaktiovaiheessa ihminen ymmärtää totuuden.
Tiedostaa mitä on tapahtunut, ja käy mielessään tapahtumia yhä uudestaan läpi.
Minäkin pohdin päivää ennen kuolemaa, mitä merkkejä silloin oli nähtävissä ja olisiko siihen voinut reagoida? Kuulin mielessäni yhä uudelleen saamani puhelun. Reaktiovaiheessa ihminen alkaa toimia, ja järjestellä asioita. Työnteko saattaa olla pako surulle.
Itse yritin saada lasta avun piiriin, olihan hänellä jo voimassaoleva hoitosuhde lastenlinnaan ja lastensairaalaan. Toimintaterapia oli juuri päättynyt. Päästiinkin arvioitavaksi pienten lasten psykiatralle ja luulin että siitä asiat etenevät ja järjestyvät. Meidät siirrettiin arviointijakson jälkeen toiseen pisteeseen arvioitavaksi, ja sen jälkeen oli kesälomaa, paperit olivat hukkuneet jne.. Lopulta isän kuolemasta oli mennyt jo 2,5 vuotta kun varsinainen terapia ja kuntoutus alkoi. Uskomatonta!
Sopeutumisvaiheessa sureva saa ikäänkuin rauhan ja pystyy jatkamaan elämäänsä, hyväksyen kuoleman ja menetyksen. Itselläni pahin vaihe kesti noin puolivuotta. Silloin olin vihainen, surullinen, katkera, hämmentynyt ja ikävöin. Ikävöin siitäkin huolimatta, mitä kaikkea pahaa oli tapahtunut ennen kuolemaa. Itkeskelin ja näin painajaisia. Painajaisissa lasten isä oli yleensä elossa, mutta kuoli yhä uudestaan. Kun olin päässyt tuon kaiken yli, pystyin puhumaan tapahtuneesta itkemättä, ja näin, että se toi mukanaan hyvääkin. Meidän elämä muuttui rauhalliseksi ja tasapainoiseksi.
Pauliina on käynyt nämä samat vaiheet läpi kuin itsekin, vaikka elämämme ja tilanteemme ovat olleet täysin erilaisia.
Pauliinan tytär oli sairas.
Samaa meissä on, että olemme molemmat käsitelleet ja jäsentäneet kokemaamme kirjoittamalla.
Olen tänne kirjoittanut sekä väkivallasta että surusta, ja ne tekstit ovat olleet ennenkaikkea itseäni varten. Seuraavaksi suurin motivaatio on ollut julkaista tekstit, jotta muut samaa kokoneet voisivat saada niistä vertaistukea ja voimaa.
Pauliina kertoo, kuinka suru kulkee aina mukana, mutta sen kanssa voi elää, ja jatkaa elämää tyttären kuoleman jälkeenkin.
Se on lohdullista. On lohdullista, kun joku ison surun kohdannut kertoo, että elämä jatkuu.
Vaikka voin vakuuttaa, että surun kohdatessa se ei siltä tunnu. Silloin tuntuu, kuin happi loppuisi ja elämä päättyisi siihen paikkaan. Mutta ei se pääty.
Poikieni isä kuoli helmikuussa. Silloin oli pimeää. Hautajaisissa satoi kolikon kokoisia jättimäisiä lumihiutaleita, jotka sulivat poskille kyynelten sekaan.
Kun tuli kevät, muistan kun katselin bussin ikkunasta ulos. Ihmiset alkoivat liikkua enemmän ja päivissä oli enemmän valoa. Sisälläni velloi edelleen erilaiset tunteet, kaikki mahdolliset. Mutta silloin alkoi samalla myös tuntua, että elämä jatkuu. Halusi sitä tai ei.
"Lasten isä kuoli helmikuussa. Silloin oli pimeää. Hautajaisissa satoi kolikon kokoisia jättimäisiä lumihiutaleita, jotka sulivat poskille kyynelten sekaan."
Pauliina kuvailee kirjassaan kirjan syntyä näin:
"Lähes yhdeksän vuotta kuolema pysyi poissa kodistamme. Kun se saapui, ei auttanut rohkeuteni, ei rakkauteni. Kuoleman äärellä minä olin nöyrä, pelokas ja samalla niin avuton. Tyttäreni lähti sylissäni maaten. Kuolema ei kysynyt minulta lupaa tai tahtoa. Se teki tehtävänsä. Jäljelle jäi suru. Siitä surusta syntyi tämä kirja."
Pauliina kertoo, että suru elää omanlaisena vuoden kierron ja sitten se muuttuu. Suru reagoi syntymäpäiviin, nimipäiviin, vuoden takaisiin yhteisiin muistoihin ja kaikkiin ensimmäisiin kertoihin.
Voin allekirjoittaa tämän. Ensimmäiset kerrat ovat vaikeimpia ja erilaisia. Kun Elias täytti 3 vuotta, minut valtasi suuri suru siitä, ettei isä ole niitä juhlistamassa. Ei enää ikinä. Ei näe, kun lapset kasvaa, menee kouluun, naimisiin.
"Miksi surussa paha olo ja ahdistus ilmaantuvat uima-altaassa, ihmisjoukossa, konserteissa, paikoissa, joissa en pääse tunteitani pakoon? Välillä tuntuu, kuin surussa tunteet vittuilisivat minulle." Pauliina Flang
Eräänkin kerran olen purskahtanut kesken työpäivän itkuun. Olen pidätellyt kyyneleitäni bussissa, ja tuntenut kuinka kurkkuani kuristaa niin, että sitä alkaa polttaa.
Pauliina kirjoittaa, kuinka alkoi pelkäämään että sekoaa, mietti jos ei selviäkään siitä. Pelkäsi että menettää yrityksensä, pelkäsi että menettää muut lapsensa.
Tuon menettämisen pelon minäkin muistan elävästi. Olin lähes varma, että jotakin pahaa tapahtuu, ja menetän lapseni. Onneksi niin ei kuitenkaan ole käynyt. Pelkäsin myös sitä, että hyväksyn kuoleman. Etten enää sure. Tuntui että jos vain jatkan elämääni, että se toinen ihminen olisi jotenkin lopullisesti menetetty ja unohdettu.
Niin ei kuitenkaan ole, suru vain muuttaa muotoaan.
Suru opettaa
"Olen oppinut itsestäni surun kautta, kuinka monia tunteita voin tuntea kerralla. Olen oppinut, kuinka erilaiset tunteet tuntuvat kehossani ja kuinka suru avaa vanhat haavani sekä aiemmat kokemuksenimenetyksistä elämässä. Suru käy lävitse kaikkea mitä olen elämäni aikana kokenut. Se laittaa minut polvilleen itseni kanssa. Löydän itseni huutamassa kurkku suorana tyhjällä parkkipaikalla autossani. Löydän itseni raivoamasta rakkaalleni asioista, jotka koen elämän ja kuoleman kysymyksiksi. Surussa olen välillä kuin auto, joka käyttönsä loppupäässä puristetaan metallinpuristimessa pieneksi metallikasaksi. Suru opettaa minut tuntemaan itseni ja näkemään minussa sen, mikä on jäänyt vaille huomiotani" Pauliina Flang
Minä olen oppinut paljon.
Olen oppinut miltä viha, pelko, suru ja kaipuu tuntuu. Olen oppinut näiden vuosien varrella miten arvokasta on elää, turvassa ja hyvin. Miten arvokasta on pohjattomasti rakastaa omia lapsiaan. Miten arvokasta on olla näiden kokemuksien kautta näin viisas, kuin nyt on.
Alkuun ajatus kirjan lukemisesta tuntui raskaalta. Vaikka poikien isän kuolemasta on jo vuosia, tiesin, että kirja toisi muistoja ja ajatuksia pintaan.
"Pauliina Flangin kahdeksanvuotias tytär menehtyi hänen syliinsä. Vaikka suru on kova, Pauliina toivoo, että hän osaisi jonain päivänä päästää siitä irti."
Kirja lepäili ensin keittiönpöydällä, odottaen että nappaan sen luettavaksi. Joka kerta kun katsoin sitä, tunsin haikeutta, surua, ja kiitollisuutta että saisin tutustua toisen ihmisen raskaaseen matkaan.
Hetki ei tuntunut kuitenkaan oikealta, ja kirja siirtyi makuuhuoneeseen muiden kirjojen joukkoon. Sieltä sen eräänä iltana, taaperon tuhistessa levollisesti vieressä pinnasängyssään, otin kirjan käsiini ja aloin lukea.
Itkin.
Pauliina Flangin kahdeksanvuotias tytär menehtyi hänen syliinsä. Vaikka suru on kova, Pauliina toivoo, että hän osaisi jonain päivänä päästää siitä irti.
Nopeasti kirjaa lukiessani huomasin, että kirja oli kirjoitettu yllättävän helppolukuisella ja positiivisella otteella. Niin positiivisella, kuin nyt vain voi, kertoessaan suuresta surusta ja oman tyttärensä kuolemasta. Kirja ei ole liian raskas luettavaksi omankaan surun keskellä, ja uskon, että se on myös Pauliiinan tarkoitus. Ei rypeä säälissä ja surussa, vaan käsitellä ja kohdata suru ja kuolema sellaisena kuin ne on. Antaa vertaistukea sitä tarvitseville.
"Tuska on aivan musertava, ja tuntuu kuin koko elämä pysähtyisi. Jäljelle jää vain suuri suru. Minun teki mieli huutaa. Huutaa niin kovaa, että tilanne korjaantuisi ennalleen."
Surun kaava toistaa itseään
Ihmiset surevat kukin tavallaan ja käsittelevät traumoja ja kriisejä erilailla.
Kuitenkin on olemassa tietyt vaiheet, jotka toistuvat ihmisillä suunnilleen samassa rytmissä.Tämän olen saanut myös itse kokea, ja samaistuinkin kirjassa useaan kohtaan.
Läheisen menetyksen jälkeen suru on kuin suurta kipua, joka painaa vahvana mielessä. Tuska on aivan musertava, ja tuntuu kuin koko elämä pysähtyisi. Jäljelle jää vain suuri suru.
Tekisi mieli huutaa. Huutaa niin kovaa, että tilanne korjaantuisi ennalleen.
Surun vaiheet
Jokainen ihminen kokee surun erilailla, eikä voi etukäteen tietää, miltä läheisen menetys tuntuu.
Ensimmäinen surun vaihe on shokkivaihe, jolloin koko tilanne voi tuntua epätodelliselta. Mieli huutaa, että tämä ei ole totta. Että tieto kuolemasta ei olekaan todellinen ja lopullinen.
Kun minulle soitettiin lasten isän kuolemasta, olo oli juuri tuollainen. Epätodellinen, kuin leijuisin jonkun mustan kuplan sisällä. Koko muu maailma pysähtyi, ja tuntui että romahdan.
Heti tiedon saatuani soitin töihin. Itkin niin kovaa ja olin niin sekaisin, että toisessa päässä ei saatu selvää, kuka soittaa ja millä asialla.
Kun sain lopulta kerrottua asiani, sanoin että olen päivän pois töistä ja palaan sitten takaisin.
Puhelun jälkeen oli kerättävä itsensä. Menin olohuoneeseen kertomaan lapsille, että isä on kuollut.
Esikoinen ei halunnut uskoa sitä todeksi, ja vastasi minulle, "Ei ole". Vastasin takaisin että kyllä on, mutta äiti rakastaa sinua valtavasti. Kuopus oli silloin vajaa 3 vuotias, eikä oikein ymmärtänyt koko asiaa.
Todellisuus oli, että itkin 3 päivää lähes taukoamatta, en saanut syötyä, enkä todellakaan mennyt päivän jälkeen töihin niinkuin olin ajatellut.
Erityisesti lapsen ja nuoren reaktio suruun voi olla täysin päinvastainen kuin ajatellaan. Meillä lapsella suru ei näkynyt ikävänä ja itkuna, vaan vetäytymisenä, haastavana käytöksenä ja pelkotiloina.
Reaktiovaiheessa ihminen ymmärtää totuuden.
Tiedostaa mitä on tapahtunut, ja käy mielessään tapahtumia yhä uudestaan läpi.
Minäkin pohdin päivää ennen kuolemaa, mitä merkkejä silloin oli nähtävissä ja olisiko siihen voinut reagoida? Kuulin mielessäni yhä uudelleen saamani puhelun. Reaktiovaiheessa ihminen alkaa toimia, ja järjestellä asioita. Työnteko saattaa olla pako surulle.
Itse yritin saada lasta avun piiriin, olihan hänellä jo voimassaoleva hoitosuhde lastenlinnaan ja lastensairaalaan. Toimintaterapia oli juuri päättynyt. Päästiinkin arvioitavaksi pienten lasten psykiatralle ja luulin että siitä asiat etenevät ja järjestyvät. Meidät siirrettiin arviointijakson jälkeen toiseen pisteeseen arvioitavaksi, ja sen jälkeen oli kesälomaa, paperit olivat hukkuneet jne.. Lopulta isän kuolemasta oli mennyt jo 2,5 vuotta kun varsinainen terapia ja kuntoutus alkoi. Uskomatonta!
Sopeutumisvaiheessa sureva saa ikäänkuin rauhan ja pystyy jatkamaan elämäänsä, hyväksyen kuoleman ja menetyksen. Itselläni pahin vaihe kesti noin puolivuotta. Silloin olin vihainen, surullinen, katkera, hämmentynyt ja ikävöin. Ikävöin siitäkin huolimatta, mitä kaikkea pahaa oli tapahtunut ennen kuolemaa. Itkeskelin ja näin painajaisia. Painajaisissa lasten isä oli yleensä elossa, mutta kuoli yhä uudestaan. Kun olin päässyt tuon kaiken yli, pystyin puhumaan tapahtuneesta itkemättä, ja näin, että se toi mukanaan hyvääkin. Meidän elämä muuttui rauhalliseksi ja tasapainoiseksi.
Pauliina on käynyt nämä samat vaiheet läpi kuin itsekin, vaikka elämämme ja tilanteemme ovat olleet täysin erilaisia.
Pauliinan tytär oli sairas.
Samaa meissä on, että olemme molemmat käsitelleet ja jäsentäneet kokemaamme kirjoittamalla.
Olen tänne kirjoittanut sekä väkivallasta että surusta, ja ne tekstit ovat olleet ennenkaikkea itseäni varten. Seuraavaksi suurin motivaatio on ollut julkaista tekstit, jotta muut samaa kokoneet voisivat saada niistä vertaistukea ja voimaa.
Pauliina kertoo, kuinka suru kulkee aina mukana, mutta sen kanssa voi elää, ja jatkaa elämää tyttären kuoleman jälkeenkin.
Se on lohdullista. On lohdullista, kun joku ison surun kohdannut kertoo, että elämä jatkuu.
Vaikka voin vakuuttaa, että surun kohdatessa se ei siltä tunnu. Silloin tuntuu, kuin happi loppuisi ja elämä päättyisi siihen paikkaan. Mutta ei se pääty.
Poikieni isä kuoli helmikuussa. Silloin oli pimeää. Hautajaisissa satoi kolikon kokoisia jättimäisiä lumihiutaleita, jotka sulivat poskille kyynelten sekaan.
Kun tuli kevät, muistan kun katselin bussin ikkunasta ulos. Ihmiset alkoivat liikkua enemmän ja päivissä oli enemmän valoa. Sisälläni velloi edelleen erilaiset tunteet, kaikki mahdolliset. Mutta silloin alkoi samalla myös tuntua, että elämä jatkuu. Halusi sitä tai ei.
"Lasten isä kuoli helmikuussa. Silloin oli pimeää. Hautajaisissa satoi kolikon kokoisia jättimäisiä lumihiutaleita, jotka sulivat poskille kyynelten sekaan."
Pauliina kuvailee kirjassaan kirjan syntyä näin:
"Lähes yhdeksän vuotta kuolema pysyi poissa kodistamme. Kun se saapui, ei auttanut rohkeuteni, ei rakkauteni. Kuoleman äärellä minä olin nöyrä, pelokas ja samalla niin avuton. Tyttäreni lähti sylissäni maaten. Kuolema ei kysynyt minulta lupaa tai tahtoa. Se teki tehtävänsä. Jäljelle jäi suru. Siitä surusta syntyi tämä kirja."
Pauliina kertoo, että suru elää omanlaisena vuoden kierron ja sitten se muuttuu. Suru reagoi syntymäpäiviin, nimipäiviin, vuoden takaisiin yhteisiin muistoihin ja kaikkiin ensimmäisiin kertoihin.
Voin allekirjoittaa tämän. Ensimmäiset kerrat ovat vaikeimpia ja erilaisia. Kun Elias täytti 3 vuotta, minut valtasi suuri suru siitä, ettei isä ole niitä juhlistamassa. Ei enää ikinä. Ei näe, kun lapset kasvaa, menee kouluun, naimisiin.
"Miksi surussa paha olo ja ahdistus ilmaantuvat uima-altaassa, ihmisjoukossa, konserteissa, paikoissa, joissa en pääse tunteitani pakoon? Välillä tuntuu, kuin surussa tunteet vittuilisivat minulle." Pauliina Flang
Eräänkin kerran olen purskahtanut kesken työpäivän itkuun. Olen pidätellyt kyyneleitäni bussissa, ja tuntenut kuinka kurkkuani kuristaa niin, että sitä alkaa polttaa.
Pauliina kirjoittaa, kuinka alkoi pelkäämään että sekoaa, mietti jos ei selviäkään siitä. Pelkäsi että menettää yrityksensä, pelkäsi että menettää muut lapsensa.
Tuon menettämisen pelon minäkin muistan elävästi. Olin lähes varma, että jotakin pahaa tapahtuu, ja menetän lapseni. Onneksi niin ei kuitenkaan ole käynyt. Pelkäsin myös sitä, että hyväksyn kuoleman. Etten enää sure. Tuntui että jos vain jatkan elämääni, että se toinen ihminen olisi jotenkin lopullisesti menetetty ja unohdettu.
Niin ei kuitenkaan ole, suru vain muuttaa muotoaan.
Suru opettaa
"Olen oppinut itsestäni surun kautta, kuinka monia tunteita voin tuntea kerralla. Olen oppinut, kuinka erilaiset tunteet tuntuvat kehossani ja kuinka suru avaa vanhat haavani sekä aiemmat kokemuksenimenetyksistä elämässä. Suru käy lävitse kaikkea mitä olen elämäni aikana kokenut. Se laittaa minut polvilleen itseni kanssa. Löydän itseni huutamassa kurkku suorana tyhjällä parkkipaikalla autossani. Löydän itseni raivoamasta rakkaalleni asioista, jotka koen elämän ja kuoleman kysymyksiksi. Surussa olen välillä kuin auto, joka käyttönsä loppupäässä puristetaan metallinpuristimessa pieneksi metallikasaksi. Suru opettaa minut tuntemaan itseni ja näkemään minussa sen, mikä on jäänyt vaille huomiotani" Pauliina Flang
Minä olen oppinut paljon.
Olen oppinut miltä viha, pelko, suru ja kaipuu tuntuu. Olen oppinut näiden vuosien varrella miten arvokasta on elää, turvassa ja hyvin. Miten arvokasta on pohjattomasti rakastaa omia lapsiaan. Miten arvokasta on olla näiden kokemuksien kautta näin viisas, kuin nyt on.
Kuulostaa koskettavalta kirjalta. Aihe on raskas ja varmasti ilman kyyneliä kirjaa ei pysty lukemaan. Oli muuten mukava tavata viime viikon pressissä <3
VastaaPoista