Vuosi sitten olimme kuvaamassa Alppiruusupuistossa raskauskuvia.
Nyt vuosi sen jälkeen, kävimme ystäväni kanssa uudestaan samassa paikassa. Helsingin rodopuisto on todella kaunis, tarunomaisen lumoava isoine alppiruusupensaineen ja pitkospuineen.
Kotona illalla kuvia miettiessä uni kaikkosi tyystin.
Ainoa ajatus joka minulla sen jälkeen oli, miten helvetissä selvisin noista vuosista?
Vauvavuosi
Vauvavuosi näiden kuvaussessioiden välillä, (ja todellakin lähes tarkalleen vuosi, sillä Lilja syntyi vain muutama päivä näiden kuvien jälkeen, ja uudestaan kävimme kuvaamassa kun Liljan 1-vuotissyntärit olivat olleet edellisenä päivänä.) on ollut elämäni onnellisinta ja tasapainoisinta aikaa. Elin todellakin vauvakuplassa, jossa kaikki oli hyvin ja hormonit vielä boostaa tuota zen-olotilaa.
Mutta mitä kaikkea tapahtuikaan sitä ennen?
Sieltä minulla on pääasiassa hyviä muistoja, vaikka se on varmasti ollut ihan todella rankkaa. Muistan äärettömän onnen kun iltaisin tuijottelin vastasyntynyttäni.
Varmaan taas se vauvakupla, joka suojasi ja antoi voimaa? Ja tietysti helpotus siitä, että arki oli nyt omalla tavallaan helpompaa ja turvallisempaa, vaikka minulle jäikin yksin enemmän töitä.
Esikoinen reagoi vahvasti
Esikoinen, silloin 3,5 vuotias, reagoi vahvasti eroon ja pikkuveljen syntymään.
Samoihin aikoihin hän sai diagnoosin sairaudestaan ja siihen liittyvistä haasteista.
Tiesin, että pojalla oli jotain, ja olin tuosta sairaudestakin käytännössä varma, mutta kun saa kuulla että oma lapsi todellakin on parantumattomasti sairas, niin kyllä se musertaa ja tuo lisää huolta tulevaisuudesta.
Kiristävä tunne kurkussa, kun mietin tuleeko hänellä olemaan kipuja, miten hän pärjää koulussa, ja kuinka paljon sairaus pahenee iän myötä.
Mutta myös tämä on vahvistanut minua ja koko perhettä, ja tuonut lisää kokemusta.
Siltä ajalta on myös ahdistavia muistoja poikien isästä, vaikka emme olleet enää yhdessä.
Olen mm. käyttänyt poliisien saattaessa koiraa iltalenkillä, koska en uskaltanut silloin mennä yksin ulos, koirakin pelkäsi.
Poliisit olivat sitä enneen kiertäneet poliisikoiran kanssa talomme rappukäytävän ja pihaympäristön ja todenneet ne tyhjiksi, mutta oma koira oli pakko käyttää vielä iltalenkillä, eikä ollut varmuutta siitä oliko poikien isä vielä jossain lähistöllä.
Vuoden jälkeen muutimme Helsinkiin.
Lopulta hain oikeuden kautta lähestymiskieltoa ja se myönnettiin.
Muistan sen helpotuksen tunteen, kun välimatkaa poikien isään oli enemmän, ja asuimme kerrostalon toisessa kerroksessa emmekä enää maantasossa.
Aiemmin asuimme samassa kaupungissa, lähellä toisiamme, joka tietysti olisi voinut olla optimaalinen tilanne lasten kannalta, mutta valitettavasti näin ei ollut.
Mielenterveysongelmat koitui tuhoksi
Hänellä oli pahoja mielenterveydellisiä ongelmia, joihin hän ei suostunut ottamaan apua vastaan. Aiemmin rakastamastani ihmisestä ei ollut enää mitään jäljellä, en enää tuntenut häntä.
Jäljellä oli vain inho, sääli ja pelko. Myös suru.
Inho siitä, mitä kaikkea hän sanoi ja teki, minulle, ystävillemme, läheisillemme.
Sääli siitä, mihin pisteeseen hieno ihminen oli joutunut, ja mitä kaikkea hän oli menettänyt, sääli siitä, ettei hän luultavasti koskaan saisi kokea tasapainoista isä-poikasuhdetta.
Pelko siitä, mitä kaikkea hän oli tehnyt ja tulisi vielä tekemään. Suru siitä, että ydinperhe oli lopullisesti tuhoutunut.
Toivottavasti en tule enää koskaan elämässäni olemaan niin peloissani ja ahdistunut, että tuntuu etten saa happea ja oksennan silkasta ahdistuksesta.
Toivon täydestä sydämestäni, että lapseni eivät tule koskaan kokemaan mitään vastaavaa. En olisi nyt minä, jos en olisi kokenut tuota kaikkea, mutta en kyllä tahtoisi sitä uudestaankaan kokea.
Vietin kaksi vuotta sinkkuelämää,
Lähes koko perheeni ja melkein kaikki ystäväni asuivat toisessa kaupungissa. Päivät kuluivat yksin lasten kanssa, jo valmiiksi haastavassa tilanteessa.
Kuitenkin jo muutto tänne oli iso askel eteenpäin, päätin jatkaa samalla tiellä, tutustuin useisiin uusiin ihmisiin, ja mulla oli ihan hullun hauskoja iltoja ja upeita seikkailuja.
En kaivannut uutta miestä siihen.
Halusin viettää aikaa ihan vain itsekseni ja lasteni kanssa, halusin tutustua itseeni uudestaan ihan kaikessa rauhassa. Halusin saada itsetuntoni takaisin ja rakentaa oman ja poikien elämän niin hyväksi kuin mahdollista.
En ikinä silloin, enkä tänä päivänäkään ole puhunut pahaa pojille isästään, enkä ymmärrä vanhempia jotka niin tekevät. Vaikka välit olisivat kuinka tulehtuneet, niin varsinkin pienet lapset rakastavat aina ehdoitta vanhempiaan. Minun tuntemukseni ja suruni oli minun oma asiani, ei lapsien.
Minun tehtäväni oli olla mahdollisimman vahva, turvallinen ja rakastava äiti.
Kasvatin suojamuurin ympärilleni, halusin olla vahva
Tein sen kaiken kuitenkin liikaa omalla kustannuksellani, olisin luultavasti tarvinnut ulkopuolista apua.
Alkuun asioista puhuminen tuntui kuitenkin aivan liian raskaalta, kaikki voimavarat meni tilanteesta selviämiseen jotenkin kunnialla ja selväjärkisenä.
Vähän myöhemmin taas koin, että olisin repinyt juuri parantuneet haavat uudestaan auki, jos olisin aloittanut kaiken läpikäymisen ammattilaisen kanssa.
Juttelin kyllä paljon ystävieni ja perheeni kanssa, mutta samalla rakensin valtavaa muuria ympärilleni.
Illanvietto Kalliossa
Olin hyvän poikakaverini ja siskoni kanssa Kalliossa viettämässä iltaa, kun tapasin nykyisen mieheni. Häneen suhtauduin kuten muihinkin, oli kiva tutustua uusiin ihmisiin, mutten halunnut enkä kyennyt parisuhteeseen.
Kuitenkin kävi niin, että mies ihastui minuun. Niin paljon, että kuukaudesta toiseen hän jaksoi odottaa.
Muistan, kun ensimmäisenä kesänä istuimme usein illat parvekkeellani ja vaan juteltiin.
Hän näki kuinka ravasin esikoisen kanssa sairaalassa, hän näki että arki ei ollut helppoa.
Ajoittain sitä vaikeutti poikien isä, jolle olin useasti pyytänyt apua sitä saamatta.
En halunnut missään vaiheessa kuitenkaan kieltää lapsia tapaamasta häntä, joten hän tapasi esikoista omilla vanhemmillaan säännöllisen epäsäännöllisesti. Ensimmäiseen kahteen vuoteen hän ei tavannut Eliasta. Isovanhempiin minulla ja pojilla on tänäkin päivänä lämpimät välit.
Saattelin Eliaksen ensimmäistä kertaa päiväkotiin, aloitin samaan aikaan työt ja koulun.
Poikien päiväkodit olivat eri paikoissa ja työpaikka kolmannessa suunnassa, kuinkas muutenkaan.
Kuitenkin olin ihan huippuonnellinen että olin päässyt näin pitkälle!
Työ ja koulupaikka, vau.
Kaikki alkoi järjestyä, poikien hoitokuviot, omat duunit ja tulevaisuus.
Näinä hetkinä sitten annoin "periksi" miehelleni, ja päätettiin varovasti kokeilla miltä tuntuu elää perheenä.
Se ei aina ole ollut ihan helppoa. Miehelläni on ollut valtava kasvunpaikka, nuoresta sinkkumiehestä haastavan uusioperheen isäksi.
Esikoisen erityisyydet ja kaikki elämässämme olleet isot muutokset näkyivät lapsessa paljon, eikä hän aina ymmärtänyt sitä. Siitä meillä on ollut suurimmat riidat.
Ja minä puolustan lapsiani kuin leijonaemo. Varsinkin konfliktitilanteissa taas omat menneisyyden haamut nostaa niin paljon päätään että mulla kesti aivan todella kauan aikaa alkaa luottamaan mieheeni, oli paljon helpompaa pitää itselle suojamuuria yllä ja työntää toista pois.
Mutta onneksi hän ei luovuttanut. Ei ikinä lähtenyt, vaikka huusin lähtemään.
Lopulta kun aloin luottamaan että tuo tyyppi ei tee mulle, eikä meille mitään pahaa, ei käyttäydy niin kuin olen tottunut, niin mun ei enää tarvinutkaan huutaa toista pois.
En ollut ollut kovinkaan kauaa vielä töissä, ehkä puolisen vuotta.
Eräänä iltana poikieni isän isä soitti.
Siirryin makuuhuoneeseen puhumaan.
Puhelimesta kuuluva papan ääni pyysi minua vakavalla äänellä istumaan.
Sanoin etten halua istua, ajattelin, että aina kaikki huonot asiat leffoissakin kerrotaan kun toinen istuutuu. Jotenkin olisin tehnyt siitä sanomasta enemmän totta, jos olisin istunut.
Kuulen juuri sen, mitä pelkäsin. Lasteni isä on kuollut.
En meinaa uskoa sitä todeksi, olimme nähneet lasten kanssa häntä edellisenä iltana. Kiinnitin huomiota siihen, että hän oli epätavallisen vaisu, poissaoleva. Jotenkin rauhallisen tyyni.
Toisaalta, hänellä oli mennyt jo monta vuotta niin huonosti, että en ikinä tiennyt millä mielellä hän oli, joten sekään ei periaatteessa ollut mitään epätavallista.
Nyt näin jälkikäteen olen ajatellut, että oliko kaikki jo siinä vaiheessa suunniteltua?
En meinannut uskoa puhelua todeksi. Kävimme yhdessä läpi sen, ja edellisen päivän tapahtumia.
Kysyin, oliko hän jättänyt edes pojilleen viestiä?
Ei ollut, ei mitään.
Päähäni jäi vain ammottava musta tyhjyys, miljoona kysymystä.
Suru, hämmennys, myöhemmin viha, katkeruus ja ikävä.
Isän kuolematasta kertominen lapsille oli elämäni vaikein asia
Varmasti vaikein asia, jonka olen elämässäni kokenut, on, kun kävelin sen puhelun jälkeen olohuoneeseen, otin esikoispoikani syliin, ja kerroin kyynelehtivin silmin että isä on kuollut.
Hän tuijotti minua suoraan syvälle silmiin, ja vastasi Ei ole.
Kyllä on, mutta äiti rakastaa sinua valtavasti.
Siitä alkoi taas kerran pitkä, raskas ja erilainen elämänvaihe. Muutoksia muutoksien perään, mutta tästäkin selvitään.
Pelkäsin lapseni puolesta, miten hän selviää. Hain hänelle samantien apua, muta varsinainen terapia alkoi vasta yli 1,5v. kuoleman jälkeen.
Oli monta siirtoa pisteestä toiseen, monta arviointijaksoa, jossain välissä lapsen paperitkin oli "unohtuneet" jonnekin pöydälle, ja oli kesälomaa. Kaikki pitkittivät varsinaisen terapian ja kriisiavun alkamista.
Hyvällä tahdollakaan ei voi enää puhua kriisiajan avusta, se meni jo, oman perheen voimin.
Ainoa kerta, ja ainoa ihminen kelle lapsi on suostunut puhumaan, oli päiväkodin edellisen ryhmän hoitaja.
Oli todella kova paikka pyytää sitä häneltä, mutta koska lapsi oli nimennyt vain hänet, niin häneltä sitä kysyin.
Hoitaja itki, mutta otti tehtävän vastaa, ja puhui lapsen kanssa niin kauan kuin hän halusi puhua, ja he kirjoittivat yhdessä kirjeen isälle, joka haudattiin isän mukana.
Lapselle oli todella tärkeää saada laittaa kirje arkun mukana hautaan.
Sen jälkeen hän ei ole suostunut puhumaan asiasta kenenkään kanssa muutamaa sanaa enempää.
Olimme vasta tavanneet mieheni kanssa, mutta sain häneltä kaiken tuen.
Hän ei varsinaisesti tehnyt mitään, emme puhuneet.
Mutta hän oli läsnä, antoi minun itkeä niin paljon kuin itketti.
On ollut myös monta hetkeä kun olen ollut hiljaa ja katsonut muualle itkien, niin ettei kukaan huomaa.
Vasta myöhemmin olen joutunut opettelemaan, että todellista vahvuutta on kuitenkin se, että luotat toiseen, ja pystyt olemaan heikko myös hänen edessään.
Se, jos mikä, on vaatinut multa ihan älyttömän ison koulun.
Etten teekkään kaikkea yksin ja kaikkea ei tarvitse kestää itsekseen.
Ollaan naurettu, rakastettu, joustettu, opittu valtavasti uutta, ja ihasteltu uutta ihanaa perheenjäsentämme.
Me kaikki ollaan saatu niin valtavasti, ja jotenkin kaikki on löytäneet omat paikkansa, Ihan kuin aina olisi ollut näin, vaikka ei olekaan.
Sen muistan, kun muistelen menneitä vuosia.
Nyt olen onnellinen.
-Sasa
