Slider

Follow

Uhmaikä vai tahtoikä? Oli mikä oli, se on meillä nyt!

lauantai 4. huhtikuuta 2020



Uhmaiästä puhutaan yleensä, kun kohdataan lapsen itsenäistymisen ja oman tahdon harjoittelemisen kriittinen vaihe. 

Onneksi niin kuin kaikki muutkin lapsen kehityksen vaiheet, tämäkin on vaihe.

Esikoisellani en huomannut niin selkeää uhmaa tai vaiheita. Hän oli hankala enemmän tai vähemmän syntymästään tähän päivään saakka. 
Haastava, itkuinen vauva, ja hyvin vilkas kepposia keksivä taapero.

Nuorempi pikkuveli on taas aivan eri maata, hän on ihan vauvasta saakka ollut ”helppo” ja rauhallinen. 

Hänellä taas uhmaikä (tai tahtoikä) näkyi huomattavasti selkeämmin. 
Normaalisti hän on hyvin kuuliainen ja sääntöjä noudattava lapsi, mutta ensimmäisen kerran noin kolmevuotiaana kävi selväksi, että kyllä tästäkin lapsesta löytyy potkua vaikka muille jakaa. 

Siinä missä esikoisen kanssa oli ollut tasaisen haastavaa, niin tämän kanssa sai varsinkin aamuisin tahkota ihan huolella.  
Aurinkoinen leppoisa lapsi muuttui hetkessä oikeaksi taapero tyranniksi. 

En tiennyt, miten paljon kolmevuotiaasta löytyy sekä fyysistä että henkistä voimaa kun hän suuttuu. Nyt tiedän.




Pahimmat taistelut käytiin, kun aamulla piti lähteä päiväkotiin ja äidin töihin. 
Aamu, joka sopi hyvin isoveljelle (kamat kasaan menoksi), ei sopinutkaan hitaasti syttyvälle pikkuveljelle.

Jos hän olisi saanut enemmän aikaa niin aamut olisivat sujuneet paremmin.
Aikaa ei kuitenkaan ollut, ja itsekin sitä hermostui vaatteitaan viskelevään ja kurkku suorana huutavaan lapseen. 
Vaikka toki tiesin että se vain pahentaa tilannetta
.
Aamujen helpotukseksi meillä oli käytössä kuvat (lähinnä esikoiselle, joka tarvitsee erityistä tukea), ja olin laittanut aina edellisenä iltana vaatteet ja tavarat valmiiksi. 

Silti pahimpina aamuina sain kantaa kiljuvan ja puolipukeisen taaperon ulos.

Jälkikäteen molemmilla oli niin kurja olo.

Varmaan minulla vielä enemmän kuin lapsella.
Aina ennen hyvästejä päiväkodin eteisessä, me kuitenkin halasimme ja toivotimme kivaa päivää.




Round three

Nyt on kolmannen uhmiksen vuoro. 
Lilja täyttää kesäkuussa 2 vuotta, ja uhmaikä nostaa nyt päätään. 

Odotettavissa on, että tämän on kuitenkin vielä tyyntä myrskyn edellä.

Itse en niin pidä termistä uhmaikä, mutta käytän sitä itsekin sen puhekieleen vakiintuneen käytön vuoksi.
Uhma kuulostaa enemmän siltä, kuin kyse olisi vain aikuisen auktoriteetin kyseenalaistamisesta ja uhmaamisesta sekä valtataistelusta.

Mutta tuo ikä on paljon enemmänkin.

Itse näen sen ennemminkin tahtoikänä (tai kautena).

Lapsi harjoittelee itsenäistymistä ja oman tahdon ilmaisua sekä vuorovaikutus ja tunnetaitoja. 
Ne ovat vielä hyvin puutteelliset tässä iässä (2-4v.), ja lapsi tarvitsee niiden harjoitteluun paljon aikuisen apua.

Näen uhmaamisen ja oman mielipiteen kertomisen (”EI!!) omaa vanhempaa kohtaan hyvänä asiana. 

Se kertoo, että lapsella on tarpeeksi turvallinen olo oman läheisensä kanssa, jotta hän uskaltaa ja saa näyttää kaikki tunteensa. 
Pienelläkin lapsella on oikeus omaan mielipiteeseensä ja tahtoonsa. Mahdollisuuteen itsenäistyä ja tehdä omia päätöksiä.

Tämä ei tokikaan tarkoita sitä, että minä suostuisin kaikkeen, mitä nyt pieni 2-vuotias keksiikään tahtoa. Ei todellakaan. 
Rajat ovat rakkautta ja ne luovat turvaa. 

Mutta annan mahdollisuuden myös kaikkein pienimpien äänelle.

Pieni lapsi saa päättää pienistä asioista, kuten kumman lusikan hän haluaa. 
Hän ei saa päättää, mennäänkö ulos nyt, tai haluaako pukea päällensä toppapukua vai ei. Ne asiat ovat aikuisen vastuulla ja päätettävissä.

Kun lapsi saa päättää pienistä, itseään koskevista asioista, se myös vähentää ”uhman” määrää.




Anna aikaa

Riittävä ennakointi ja ajan antaminen on yksi tärkeimmistä tekijöistä sujuvaan vuorovaikutukseen.

Esimerkiksi puistosta lähtiessä kannattaa selvästi kertoa, että saat laskea vielä X kertaa liukumäestä, tai teemme vielä yhden hiekkakakun, ja sitten me lähdetään kotiin.

Jos kysyt taaperolta kesken kivan puistoilun ”lähdettäiskö nyt kotiin?” niin minkä arvelet olevan vastauksen? Ei, ja pahimmillaan kova kiukku päälle.

Lapsen kanssa kannattaa olla myös sensitiivinen. Jatkuvasti ja joka päivä, tulee tilanteita joissa lapsi haluaa jotain, mutta se ei ole mahdollista toteuttaa. 

Kiukkua helpottaa jo se, että vanhempi kuuntelee, yrittää ymmärtää ja sanoittaa tunteita. Lapselle tulee hyvä olo, kun häntä kuunnellaan ja myös hänen tarpeensa ovat tärkeät.

Tänään käytin saksia, ja Lilja olisi kovasti halunnut sakset käteensä.
Hän harmistui, kun ei niitä saanut. Kerroin että tämä on äidin työkalu ja en voi tätä antaa, mutta haluaisitko oman työkalun? Mennäänkö katsomaan? Ja käytiin hakemassa Isin työkalupakista jakoavain. 
Lilja oli tyytyväinen, ja tuli äidin kanssa ”hommiin”.





Raivo ja itkukohtaus

Uhkailu, saati jäähy eivät ole aikuiselta rakentavia tapoja kohdata tilannetta ja auttaa lasta.

Tosin tiedän kyllä lapsia, jotka kaipaavat hetken omaa rauhaa, heihin ei saa koskea, eikä heille saa puhua. Se on täysin ok ja sitä voi myös kunnioittaa.

Oma keskimmäinen lukeutuu noihin lapsiin, hän sekoaa ihan täysin, jos pahimman kiukun aikaan yritän häntä komentaa tai koskea. 

Parempi antaa rauhoittua muutama hetki, ja aloittaa sitten asian käsittely. 
Tällä keskimmäisellä lapsella menee aivan nollasta sataan, kiukku nousee ihan hurjan suureksi, mutta laskee yhtä nopeasti. 
Niin nopeasti, etten itse pysy siinä mukana, ja ihmettelen vain, miten joku voi rauhoittua noin äkkiä tuollaisen tunteenpurkauksen jälkeen.

Meillä oli juuri paha tilanne, jossa 6-vuotias suuttui ihan silmittömästi ja sen seurauksena tönäisi koiraa. 

Kun yritin napata lapsesta kiinni ja karjaisin että tuo ei ole ok, koiriin tai ihmisiin et saa käyttää väkivaltaa, hän suuttui minulle ja yritti tönäistä.

Lopulta tilanne meni siihen, että minun oli pakko istua vessanpöntölle riehuvan ja kiljuvan pojan kanssa, ja pitää häntä otteessa ettei hän satuttaisi minua.
Hetken päästä huudettuaan, hän sanoi hiljaisella äänellä, anna mun hetki olla.

Kuiskasin takaisin joo, pitäen yhä kiinni, mutta hellemmin.

 Ei mennyt kuin silmänräpäys niin poika kääntyi sylissä minua kohti, antoi ison halauksen ja sanoi anteeksi äiti.
Sanoin että saat anteeksi, hyvä että rauhoituit. Sitten kävimme läpi mitä saa ja mitä ei saa tehdä kun suututtaa.´

Toisen lyöminen tai töniminen tai tavaroiden rikkominen ei ole ok.

Tässä tilanteessa olin hämmästynyt ensinnäkin raivon voimasta, mutta myös siitä, miten hetkessä hän rauhoittui JA OSASI ITSE PYYTÄÄ itselleen aikaa. 

Aivan mieletöntä omien tunteiden tunnistamista! 
Edes läheskään kaikki aikuiset ei tuohon pysty, saati lapset joilla tunteiden tunnistaminen ja vuorovaikutustaidot ylipäätään ovat vielä vaiheessa.

Lasta ei missään nimessä kannata syyllistää tunteiden purkauksestaan, vaan ennemmin ymmärtää ja sanoittaa. Kertoa, että näkee kyllä, että nyt sua kovasti suututtaa/harmittaa. Pitää myös kertoa että mikä on ok ja mikä ei. Isommalle lapselle (tälle 6 vuotiaalle) voi myöa kertoa mitä kannattaa tehdä
kun alkaa kiukuttaa. 

Lapsen raivotessa myös omat tunteet nousevat pintaan ja voi olla tosi vaikea pysyä itse rauhallisena ja järkevänä aikuisena. Kiukku menee kuitenkin paljon nopeammin ohi, ja lapsi saa rakennusvälineitä tulevaan, jos se onnistuu.

Minä itse pystyn ottamaan lapsen kiukun helpommin vastaan, kun pidän mielessä, että lapsi harjoittelee. 
Tämä on taito siinä missä muutkin, ja tätä on todella tärkeää harjoitella. 
Lapsi tarvitsee juuri minut avukseen, juuri sillä hetkellä. Minä haluan auttaa lasta. Lapsi luottaa minuun niin paljon, että uskaltaa sanoa ei tai itkeä.




Tässä vielä tiivistetysti apuja uhmaikäisen lapsen kohtaamiseen:

-Anna aikaa ja ennakoi
-Anna lapsen päättää (pienistä asioista! Esim. kumman paidan haluat, aikuinen päättää aina suuremmista asioista, esim. ruokailuajoista ja nukkumaanmenosta)
-Kuuntele lasta
-Osoita, että ymmärrät. Sanoita tunteita
-Jos raivokohtaus yltyy suureksi, keskustelkaa sen jälkeen asiasta rauhassa
-Yritä pysyä rauhallisena, vaikka tiedän, se voi olla vaikeaa. Rauhallisuus rauhoittaa lapsen.
-Sylissä pitäminen on usein hyvä vaihtoehto, mutta kaikki lapset eivät halua olla sylissä. Silloin voi antaa lapsen olla hetken omassa rauhallisessa paikassa, kuten omassa sängyssään tai sohvalla.
-Tarjoa vaihtoehtoja, se usein latistaa kiukun jo ennen sen alkamista. Vaihtoehtoja kuitenkin rajatusti ja järkevästi.

Seura blogia myös Instagramissa ja Facebookissa

-Sasa




Sisällön tarjoaa Blogger.

Sivut

Theme Designed By Hello Manhattan
|

copyright Sasa Villa

Copyright Sasa Villa